torstai 29. toukokuuta 2014

Naaman takana on reikä

Kun joku muusikko tai kirjailija kuolee, sosiaalinen media täyttyy kunnianosoituksista ja muisteloista. Elossa oleva Ronnie James Dio tai Gabriel Carcía Márquez ei aiheuta ylistyslauluja. Eilispäivän tähtiä. Mutta kuolema nostaa jalustalle ja tekee passé-tyypeistä äkkiä olennaisia.

Tämä ajatus tuli mieleen, kun tajusin, että Ramsey Campbell on jo ikämies. Tunnustettakoon siis tässä, ennen kuin Campbell siirtyy ajasta ikuisuuteen, että kyseessä on yksi tärkeimmistä vaikutteistani.

Novellistina hän päihittää parhaana päivänään minkä tahansa Alice Munron tai Richard Fordin, ja nimenomaan heidän omassa pelissään eli psykologisena realistina. Ja silti Campbellin tarinat ovat aina kauhukirjallisuutta.

Eräs kirja-alan ihminen sanoi joskus, että sanan "kauhu" mainitseminen suomalaisen romaanin takakannessa pudottaa myynnin heti vähintään puoleen. Sama luonnonlaki on pitänyt huolta siitä, ettei Campbellin nimeä näy kulttuuri-ihmisten lukuvinkkilistoilla.

Luin Campbellin viimeisimmän Holes for Faces -kokoelman hiljattain. Mukana on monta kelpo tarinaa, mutta myös välittömiä klassikoita. Sellaisia, joita kukaan muu ei yksinkertaisesti voisi kirjoittaa.

Campbellin traaginen vahvuus on, että hän vietti lapsuutensa skitsofreniaan sairastuneen äitinsä kanssa. Hän havainnoi maailmaa eri tavalla kuin me muut. Hän näkee uhkaavia vihjeitä arkisissa huomautuksissa ja eleissä. Turvallinen todellisuus voi räjähtää painajaiseksi millä hetkellä hyvänsä, vaikka kaikki hymyilevät ja televisiosta tulee uutiset ja jääkaapissa on kylmää mehua ja ilta-aurinko valaisee arkisten rakennusten seiniä.

Sitä näkökulmaa minä Campbellin kohdalla kadehdin, säälin ja kammoan.

Sanalla sanoen kunnioitan.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Kuin me nyt

Roomassa on havahduttava paikka nimeltä Cripta dei Capuccini.

Se on kapusiinimunkkien kirkon alla sijaitseva krypta, jossa kaikki kattokruunuista alttareihin on rakennettu ihmisen luista (vastaavia on myös Palermossa ja Prahan lähellä Kutná Horassa). Roomassa kävijää tervehtii kuuluisa teksti: Kerran olimme kuin sinä nyt, kerran sinä olet oleva kuin me nyt.

Pyhäkkö aiheuttaa mielenkiintoisen henkisen riitasoinnun. Lantioluista tehty alttarin kaari ja kalloilla vuoratut seinämät ovat kauniita, kammottavia ja jopa jotenkin banaaleja, samalla tavalla kuin vaikkapa pullonkorkeista rakennettu henkilöauto. Kokonaisvaikutelma on vertaansa vailla.

Ei ihme, että monet kirjailijat ovat kirjoittaneet Cripta dei Capuccinista. Itse asiassa ensimmäinen kirjallinen maininta luutaideteoksista on Markiisi de Sadelta, joka raportoi paikasta vuonna 1775:

Jokaisessa syvennyksessä ja jokaisen holvikaaren alla on hyvin säilyneitä luurankoja aseteltuina erilaisiin asentoihin, jotkut makuulleen, jotkut saarnaamaan, jotkut rukoilemaan. En ole koskaan nähnyt mitään hätkähdyttävämpää.

Mark Twain (1869) kirjoittaa yhden muumioituneen vainajan naurusta:

Huulet olivat vetäytyneet keltaisten hampaiden päältä; ajankierron läpi säilynyt paikalleen jähmettynyt outo nauru, kokonaisen vuosisadan ikäinen! Se oli mitä iloisin nauru, ja samalla kammottavin mahdollinen. Ajattelin, että tämän vanhuksen on täytynyt viime hetkillään henkäistä aivan erinomainen kasku, sillä hän ei vieläkään ollut herennyt nauramasta.

Nathaniel Hawthorne kirjoittaa paikan aiheuttamasta järkytyksestä The Marble Faunissa (1860):

Luojalle kiitos sinisestä taivaasta! On katsottava ylös pitkään, jotta voi saada takaisin uskonsa. Ei kukaan voi tuntea sielun ikuisuutta täällä, missä kauhulle pyhitettyjen kappelien alttaritkin ovat ihmisluukasoja.

Minulle kokemus oli hämmentävä, mutta myös lohduttava ja rauhoittava.

Luin käynnin jälkeen Carmine Antonio de Filippis -nimisen kapusiinimunkin kirjoituksen, joka oli yhtä aikaa syvämietteinen ja jopa hauska. En ollut yllättynyt. Jo siellä kryptan rauhallisessa, viileässä hämärässä tiesin ymmärtäväni näitä luistarakentajia poikkeuksellisen hyvin.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Äärimmäisyyden kohina

Ällistyin törmätessäni pitkän ajan jälkeen termiin splatterpunk. Kyseessä on (muistaakseni) David J. Schow'n joskus kymmeniä vuosia sitten lanseeraama nimitys kauhukirjallisuudelle, jossa veri roiskuu ja liha lätisee.

Nyt Suomessa on ilmestynyt alan antologia nimeltään Ja hän huutaa (toim. Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta). Tuo pitänee hankkia jo ihan mielenkiinnosta, sillä kirjoittajissa on paljon tuttuja nimiä, Salorannan lisäksi mm. Juri Nummelin, Jussi Katajala, Shimo Suntila ja Jussi K. Nimelä. Osa kirjoittajista ilmeisesti piiloutuu nimimerkin taakse, mutta kaikesta päätellen mukana on myös naisia, mikä oli tässä lajissa ainakin aikoinaan hyvin harvinaista (Kathe Kojan mainio The Cipher ei ollut varsinaisesti splatterpunkia).

Teini-iässä tämä alagenre kiinnosti kovastikin. Tuolloin sillä oli myös nimekäs keulakuva, brittiläinen Clive Barker, joka tosin siirtyi aika nopeasti suuruudenhullun fantasiakirjallisuuden pariin. Viimeksi sain kosketuksen lajiin, kun päädyin monen mutkan kautta lukemaan Kealan Patrick Burken ylistettyäkin romaania Kin.

Siinä groteskius on sellaisella asteella, että neutraali kuvaus ohilentävistä lintusistakin sai odottamaan, että niiden suolet kaiketi roikkuvat ulkona. Mutta komiikka kai onkin osa splatterpunkia, kuten myös tietentahtoinen järkyttäminen. Ei se muuten punkkia olisikaan (nykynuorisolle tiedoksi: punk oli joskus oikeasti shokeeraavaa).

En voi sanoa, että sellainen kirjallisuus olisi iltalukemisieni rakkaimpia tähtihetkiä, mutta kyllä minä splatterpunkin estetiikan ymmärrän. Musiikin saralla sitä voisi verrata vaikkapa black metaliin, joka on överiydessään samalla tavalla sekä järkyttävää että koomista.

Pikkuveljeni kuunteli joskus 90-luvulla black metalia, ja yritin vilpittömästi ja vähän huolestuneenakin saada kiinni sen viehätyksestä. Ei onnistunut.

Sitten luin jostakin Cradle of Filth -yhtyeen laulajan haastattelun, jossa hän sanoi, että black metal on hänelle ainut musiikinlaji in which there is real passion (suomen "intohimo" ei oikein käännä sanaa vivahteineen).

Sitä kautta sain jotenkin kiinni siitä, että se puhelimen kautta nauhoitettu sekameteli oli jonkinlaista äärimmäisen tunnemylleryksen nuottia. Ja kyllä, voi sen niinkin kuulla.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Kellarilämpötila

Etappi kirjailijaresidenssissä jatkuu. Kyseessä on Väinö Tannerin säätiön asunto Mazzanon keskiaikaisessa kylässä Rooman lähellä.

On ollut erikoista työstää täällä romaania pohjoisissa rantametsissä vaanivasta urbaanilegendasta. Tavallaan on mukavaa myös palata Suomeen, sillä Kuokkamummo viihtyy parhaiten kellarilämpötilassa.

Mutta kyllä näitä suuntavaiston sekoittavia labyrinttejä tulee ikävä. Eksyn täällä vieläkin, vaikka kylän vanha osa on pinta-alaltaan olematon. Tunnelma on samaan aikaan kodikas ja klaustrofobinen. Aamulla kylää ympäröivä metsä on sakean sumun peitossa.

Täällä olemme tutustuneet myös suomalaiseen kuvataiteilijaan Leonor Ruiz Dubroviniin, joka käyttää inspiraationaan muun muassa vanhoja freskoja ja yleensäkin hajoamisen ja rappion tilassa olevia kuvia. Ei liene yllätys, että hänen estetiikkansa miellyttää silmääni. Itse asiassa hänen työnsä luultavasti yhdistyvät päässäni Mazzanon kujiin tästä ikuisuuteen (alla luvan kanssa esimerkit töistä Untiled ja Memento).

Toisinaan kadehdin kuvataitelijoita ja muusikoita, joiden ei tarvitse sanallistaa teoksiaan.
Kuvataiteilijoiden täytyy tietysti liittää näyttelyteksteihinsä sanahelinää, joka on kaiketi alan sisäiseen kommunikaatioon kuuluvaa koodikieltä.

Mutta teokset soivat ihan itsestään, ilman puhetta. Aivan kuin ne olisi löydetty luolasta, sattumalta ja vailla tietoa tekijästä ja hänen tarkoitusperistään.



perjantai 9. toukokuuta 2014

Nunnat ja uhrihärkä

Teen syyskuussa ilmestyvän romaanin viimeisiä korjauksia Italiassa.

Täällä olisi puitteita gotiikalle lähes jokaisessa kadunkulmassa (asuntommekin on tehty kirjaimellisesti keskiaikaisen linnan muuriin), mutta kulttuuri on aivan liian leppoisa kauhulle. Dario Argenton ja Lucio Fulcin leffapuolen splatter sekä giallo-kirjallisuuden mystisempi osasto eivät ole valtavirtaa, vaan eräänlainen sivujuonne (siihen hairahdukseen olen itsekin kantanut korteni kekoon).

Muut ovat kyllä nähneet Italian goottilaisen potentiaalin. Horace Walpolen The Castle of Otranto sijoittuu Italiaan. Daphne du Maurierin Don't Look Now saa virtansa Venetsian pimeästä puolesta, joka ei ole gondoliromantiikkaa, vaan labyrinttiä, hometta ja veden mädättämää menneisyyttä.

Italialaiset itse eivät kuitenkaan pidä maataan millään muotoa synkeänä, paitsi ehkä toisinaan poliittisessa mielessä. Esimerkki:

Paikallinen ystävämme vei meidät tänään Sutrin pikkukaupunkiin. Teimme mukavan kävelyretken kallioon kaivettujen vanhojen luolien ympärillä. Nurmikentällä oli ryhmä nunnia piknikillä ja lapset kirmasivat läheisellä leikkikentällä. Ystävämme halusi näyttää meille Mitreo-nimisen paikan kallion sisällä. Hän sai hankittua paikalle oppaan, joka päästi meidät lukitun oven taakse.

Sisällä oli kappeli, jonka seiniä koristivat 500-luvulla tehdyt kristilliset seinämaalaukset. Opas kertoili niistä ja mainitsi ikään kuin sivuhuomautuksena, että aiemmin paikka oli mithralaistemppeli. Tässä he uhrasivat härän, hän sanoi ja osoitti lattialla olevaa suorakulmaista syvennystä, johon uhrin veri vuodatettiin. Vasta sitten tajusin, miksi paikan nimi oli Mitreo.

Kun astuimme ulos, lapset kirmasivat leikkikentällä ja nunnat jatkoivat piknikkiään. Ja siinä vieressä mithralaistemppeli.

torstai 1. toukokuuta 2014

Pelkääkö aave?

Tässä on nyt yhteys edelliseen True Detective -postaukseeni, mutta kyseessä on sattuma.

Minulle suositeltiin jokin aika sitten sarjan käsikirjoittajan Nic Pizzolatton romaania Galveston. Koska romaanipuolella oli tuolloin lievästi sanottuna ruuhkaa (sekä oman kirjoittamisen että luettavien osalta), päätin aloittaa varovaisemmin ja hankkia Pizzolatton novellikokoelman Between Here and the Yellow Sea. Se makasi lukulaitteella pitkään, kunnes viime yönä päätin lukea yhden novellin.

Ghost-Birds -niminen tarina kertoo miehestä, joka on juopottelun ja narkkaamisen lopetettuaan alkanut harrastaa BASE-hyppäämistä. Kyseessä on melko riskialtis ja ilmeisesti joissakin maissa laiton laskuvarjohyppäämisen alalaji, jossa ei hypätä lentokoneesta, vaan korkeilta paikoilta.

Koska tarinan mies ei halua tulla nähdyksi, hän suorittaa hyppynsä aina mustissa vaatteissa, mistä johtuen hän on tietämättään synnyttänyt alueella urbaanilegendan mustasta "aavelinnusta", jolla on punaiset silmät ja joka leijuu alas taivaalta pilvisinä öinä. Tarina sinällään on hyvin hillitty eikä se yölukemisena tehnyt hurjaa vaikutusta, mutta aamulla ensimmäinen ajatus liittyi tuohon novelliin. Kaksi kohtausta:

Päähenkilö muistelee isäänsä, joka oli kerran seissyt keskellä peltoa pelkkä huopa yllään ja katsonut kullankeltaista auringonlaskua. Mitä isä silloin näki? päähenkilö kysyy itseltään. Myöhemmin isällä todettiin alzheimerin tauti.

Toisena mieleen jäi loppukappale, jossa mies taas kerran (ehkä viimeistä kertaa? Onko laskuvarjo edes mukana?) on hyppäämäisillään tyhjyyteen. Tätä ennen hänet on vallannut pelko. Häntä pelottaa se, miten vääjämätön hänen isänsä kohtalo on ja miten kontrolloimatonta elämä muutenkin on. Kaikki se kuitenkin kaikkoaa hypyn kynnyksellä.

I am like the giant bird perched on the moon, an idea existing between rumor and imagination, the shape you hope to see when you chance to look up at night.

Syöksyessään ilmavirtojen vietäväksi hän ajattelee:

Now I am a ghost.

Minulle tuo loppu kertoo jotakin olennaista siitä, miksi täytyy hypätä tyhjyyteen. Vetää viinaa tai huumeita, tulla uskoon tai merkkihenkilöksi, lähteä Afganistaniin, pelata uhkapelejä, jättää perheensä, ajaa kahtasataa kännissä tai tehdä mitä tahansa muuta paitsi olla näennäisessä turvassa ja odottaa kuin lammas, että suojalasi murtuu.

Paljon parempaa on olla huhu, myytti tai aave.