perjantai 20. kesäkuuta 2014

Poistan sitten myöhemmin

Luen Kuokkamummo-romaanin vedoksia. Ikävä kyllä olen edelleen täysin väärä ihminen tähän hommaan (onneksi on muitakin oikolukijoita). Tekijän vinoutuneesta lukuperspektiivistä kertoo se, että tunnen hiipivää kauhua aivan vääristä asioista.

Alan esimerkiksi tajuta, että monet romaanin kohdat olivat sellaisia, jotka ajattelin joko silotella tai poistaa kokonaan lopullisesta versiosta. Syitä moiselle sensuurille on monia, osa omaan itseen, osa viattomien suojelemiseen liittyviä.

Onneksi silmä turtuu kirjoitusprosessin aikana. Siloittelu- ja itsesensuurisuunnitelmat unohtuvat. Romaania pitääkin kirjoittaa häpeän ja maineen menettämisen uhalla, vähän niin kuin päiväkirjaa, johon kirjataan todellisten tapahtumien lisäksi kaikki fantasiat ja pelot.

Eräs ihminen sanoi kerran, että jokaisen päiväkirjaa pitävän salainen toive on, että joku joskus lukee hänen henkilökohtaiset tunnustuksensa.

En tiedä, mutta onneksi tämän romaanin kohdalla on myöhäistä sensuroida enää mitään.

Toivotan lukijoille hyvää juhannusta. Jos on tulossa tylsä viikonloppu, voit tehdä siitä todella kummallisen vaikkapa lukemalla Tom Piccirillin romaanin A Choir of Ill Children (2003). Piccirilli on kirjoittanut muun muassa Hellboyta, mutta tämä on jotakin paljon maagisempaa, kierompaa ja parempaa.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Mikä sodassa kiehtoo?

Sota on kammottavinta, mitä ihmiskunta voi itselleen aiheuttaa. Ja silti se on myös lumoava ilmiö, ainakin niin kauan, kun sitä voi tarkkailla etäältä. Tätä todistaa esimerkiksi sotahistorioitsija Anthony Beevorin suursuosio.

Kun luen kauhutarinaa, en tunne pätkääkään syyllisyyttä siitä, että nautin groteskeista ja väkivaltaisista yksityiskohdista. Sotahistorian kanssa tilanne on toinen. Se on todellista lahtausta käsittämättömän suuressa mittakaavassa.

Ei olekaan ihme, että rintamalle sijoittuvia kauhutarinoita on kovin vähän ja nekin yleensä hieman ontuvia. Kauhutarinan väkivalta on aina (ja varsinkin parhaimmillaan) niin estetisoitua, että se muuttuu psykologiseksi. Sen suunta on sisäänpäin, ihmissieluun, joka on jatkuvassa sotatilassa. Suurin osa unista on painajaisia, se on kuulemma tutkittukin.

Oikeassa sodassa kauhu taas on kouriintuntuvan todellista, ulkoista ja jopa banaalia. Yksilöillä ei ole merkitystä, sillä univormu häivyttää persoonan. Satunnaisen kranaatin tappama ihminen on kuka tahansa, pelkkä pelinappula. Sodan kauhu on sielutonta. Kranaattikauhukohtauksessa ihminen on kuin pelkoautomaatti, jumiutunut kone, jonka psykologia on kaventunut trauman pakonomaiseksi toistoksi.

Mikä sodassa sitten viehättää? En tiedä. Vertauskohtaa voisi kuitenkin hakea luontodokumenteista. Kun suuret kissapedot raatelevat norsunpoikasen, näky on ahdistava ja surullinen. Tunnetta lisää tietoisuus siitä, että näin tapahtuu koko ajan. Avuttomien poikasten raateleminen ei ole eläinyksilön tragedia, vaan business as usual.

Mutta sitten saapuu ratsuväki: Luontodokumentin selostajan rauhallinen ääni kertoo (kuin pelkäävälle pikkulapselle), että leijonanpoikasetkin tarvitsevat ravintoa ja että tämä on kaikki luonnon suurta kiertokulkua.

Samalla tavalla sotahistoriassa. Haavoittunut sotilas, joka makaa sotatantereella äitiä huutavaksi lapseksi taantuneena, on sietämätön ajatus.

Mutta sitten Anthony Beevorin ääni kertoo suuremmasta kuvasta. Joukko-osastojen liikkeistä, strategioista, suuresta suunnitelmasta kaiken yksilöllisen kauhun takana.

Miten lohduttavaa: miljoonien murhenäytelmien takana on jokin suurempi viisaus, ehkä jopa rauha. Sellainen ajatus on vastustamaton. Ja kuka tietää, ehkä jopa totta.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Sähkökirja ja uusi uljas elämä

Kaksi ensimmäistä Tammelle julkaisemaani romaania ovat jo jonkin aikaa olleet huonosti saatavilla. Tämä on aiheuttanut ahdistusta.

Ensimmäinen eli Itsevalaisevat on kaloihin liittyvän pakkomielteeni synkeän niljakas kiteytymä. Käärinliinat taas käsittelee fiktion keinoin yhtä elämäni käännekohtaa eli työskentelyäni vaikeahoitoisia ja rikostaustaisia potilaita hoitavassa mielisairaalassa. Hyvin rakkaita romaaneja kumpikin.

Pian molemmat ovat kuitenkin taas saatavilla ja vieläpä hyvin huokealla hinnalla. Kiitos tästä kuuluu e-kirjaversioille.

Tommi Melender kirjoittaa blogissaan sähkökirjasta. Olen hänen kaltaisensa käännynnäinen eli suhtauduin pitkään koko sähkökirjahössötykseen hyvin varauksellisesti. Nykyään luen vähintään puolet kirjoista lukulaitteelta. Täysin paperittomaan tilaan tuskin tulen siirtymään. Syy on osittain tietysti sentimentaalinen (pidän kirjaesineistä), mutta fakta on myös se, että painettu kirja on joissakin tapauksissa paras tai jopa ainut mahdollinen "käyttöliittymä" (pahoittelen teknometaforaa).

Vuodenajan kunniaksi voin nostaa esiin kaksi tärkeää kesäkirjaa, joiden kohdalla en voisi kuvitellakaan e-kirjaformaattia.

Toissa kesänä luin C.G. Jungin Punaisen kirjan, joka sisältää hänen kirjoituksiaan ja maalauksiaan vakavan henkisen kriisin ajalta. Teos on esineenäkin niin massiivinen, ettei sitä lueta ajankuluksi tai illalla sängyssä. On istuttava alas ja päätettävä, että nyt luen kuin rabbi tai imaami pyhää kirjaa. Ja teoksen kuvituskin vaatii tilansa.



Viime kesän mieleenjäävin kokemus oli Mark Z. Danielewskin äärimmäisen kokeellinen kauhuromaani House of Leaves. Sen labyrinttiin eksyminen vaatii paperin tyhjää tilaa, jota iPad tai muut kätevän kokoisiksi tehdyt käyttöliittymät eivät yleensä tarjoa. Tämän teoksen kohdalla jopa mustavalkopainatettu pokkariversio tuhoaa osan romaanin tehoista. Joka tapauksessa House of Leavesin sivut vaativat tunteen siitä, että pitelee käsissään ullakolta löytynyttä käsikirjoitusnippua.

Romaanin aloitus on vertaansa vailla:

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Penny Dreadful ja Kuolleista palanneet

Kirjailijaresidenssiaika on muisto vain, ja iki-ihana Kuokkamummo alkaa olla vedosten oikolukua vaille valmis. Vähitellen on siis enemmän aikaa sille elämäksi kutsutulle ja esimerkiksi tv-sarjojen
katsomiselle (romaanin ilmestymispäivä on 16. syyskuuta. Kerron sen kirjoittamisen pienistä suruista ja ihmeistä täälläkin, kunhan viimeinen piste on asetettu paikoilleen).

Sarjapuolella hauska yllätys on ollut Penny Dreadful, jossa 1800-luvun brittiläisestä gotiikasta ja romantiikasta sekoitetaan niin sekopäistä keitosta, että on aivan pakko katsoa, mihin se johtaa. Ensimmäisen jakson perusteella vielä ajattelin, että luvassa on pelkkää Buffy-tyylistä hupailua, mutta panokset ovatkin vähän korkeammalla. Jo toisen jakson spiritismisessio oli jotakin aivan muuta.

Sarjan vahvuus on päänäyttelijöissä. Repliikkien yksitotinen puheenparsi olisi varmasti sietämätöntä, elleivät niitä olisi esittämässä Eva Green ja Timothy Dalton (molemmilla on James Bond -menneisyys, mikä ei ole sattumaa, sillä sarjan luoja John Logan on käsikirjoittanut Skyfallin).

Toinen sarja, jota pääsin Yle Teeman armosta vihdoin katsomaan on ranskalainen Kuolleista palanneet (Les Revenants). Eipä sitäkään kesken voi jättää. Nykyään jokaisen vähänkin kummallisemman sarjan mainospuheeseen liitetään Twin Peaks, mutta jostakin syystä tämä yhdistyy minun päässäni johonkin vielä hullumpaan eli Lars von Trierin Valtakuntaan (Riget). Kuolleista heränneet on toki lähempänä valtavirtaa, mutta jotakin samaa hengessä on.

Yhteistä noille kaikille on se, että katsojan on hankalaa tietää, mihin tarina oikein vie. Ennen vanhaan fantasiaa tai kauhuelementtejä sisältävistä kirjoista, elokuvista ja televisiosarjoista tiesi aika pian, mihin touhu johtaa. Lajityyppien rajat olivat selkeämmät eikä suuria yllätyksiä tullut, mikä sai ainakin oman kiinnostukseni lopahtamaan pitkäksi aikaa kaikkeen outouden yleisgenreen kuuluvaan.

Ajat muuttuvat, joskus hyväänkin suuntaan.