Sain Unikoiran lämpimäisen juuri postissa (aiemmasta tiedosta poiketen kirjan pitäisi olla kaupoissa jo 8. syyskuuta). Romaaniin liittyen pisti silmään Aamulehden juttu, jossa Tampereen työväenopiston kurssitarjonta on aiheuttanut närkästystä. Mukana on liikaa rajatietoa ja huuhaata, sanoo kaupungin apulaispormestari.
Onneksi ilmiöön ei puututtu aiemmin, sillä se on olennainen palikka romaanissani: Unikoirassa on erikoinen self help -terapiamuoto (eidolon-terapia), jota opetetaan työväenopistossa. Tarkoitus oli luoda eidolon-terapiasta jotakin uutta ja kummallista, mutta eräiden opistojen kurssitarjontaa vasten tarkasteltuna se vaikuttaa täysin realistiselta.
Suurin osa reaalimaailman niin sanotusta huuhaasta on varmasti sekä vilpitöntä että harmitonta. Ja monet varmasti saavat siitä myös apua latteaksi ja yhdentekeväksi muuttuneeseen arkeensa. Elämään voi saada syvyyttä ja uutta näkökulmaa lähes mistä tahansa sellaisesta, joka on arjen hyötynäkökulmien ulkopuolella. Puiden halailu, shamaanimatka tai oman hauta-arkun rakentaminen ovat varmaankin yrityksiä murtautua ulos siitä klaustrofobisesta tilasta, jonka toisteinen arki luo. Ja huuhaata se arkikin paljolti on. Kyseenalaistamatonta vaellusta täysin irrationaalisten suggestioiden vallassa.
Toinen asia, joka romaaniin liittyen pisti silmään on erään kirjailijan uutuusteokseen liittyvä polemiikki. Kirjailijan sukulaiset ovat suuttuneet siitä, että hän on oletettavasti käyttänyt heidän yksityiselämäänsä romaanin materiaalina.
Ongelmallinen tapaus. Tiedän kokemuksesta, että omat tai lähipiirin tragediat hiipivät kirjoittamiseen tavalla tai toisella. Minun kohdallani terve etäännyttäminen tapahtuu yleensä luontevasti, sillä oman tai tuntemieni ihmisten elämän suora dokumentointi ei inspiroi minua millään tavalla. Kirjoittaminen on minulle lähtökohtaisesti pakoa välittömien realiteettien aiheuttamasta likinäköisyydestä.
Unikoirassa kävi kuitenkin sellainen harvinainen tapaus, että halusin käyttää erään ihmisen elämäntilannetta romaanin materiaalina. Se vain sopi tarinaan täydellisesti. Päätin kysyä tältä ihmiseltä luvan. Ensin ajattelin, että moinen olisi täysin liioiteltua ja turhaa, sillä romaanin henkilö on helposti todettavissa hyvin erilaiseksi kuin kyseinen ihminen. Oman mielenrauhani kannalta halusin kuitenkin asian selvittää.
On olemassa muutama äärimmäisen huono tapa yrittää ratkoa ihmissuhteita. Yksi on se, että kirjoittaa aiheesta revanssihenkisen, muka-fiktiivisen romaanin. Toinen, vielä paljon tuhoisampi, on henkilökohtaisten kärhämien vapaaehtoinen tarjoaminen julkisuuden retosteltavaksi.
Muistaakseni Facebookin kehittäjä on sanonut, että yksityisyys on vanhanaikaista. Ilmeisen moni nykyään todella uskoo moiseen tarkoitushakuiseen aivopesuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti