Ensimmäinen luku

Unikoira on saanut ilmeisen hyvän vastaanoton. Kritiikkejä olen lukenut vain yhden, mutta tärkeintä on, että eräät luottoihmiset ovat sanoneet tämän olevan paras romaanini. Jos oikein rehellisiä ollaan, vain tuolla palautteella on lopulta ja ajan mittaan merkitystä.

Tapahtui myös jotakin odottamatonta. Kirjoitin junamatkalla tulevan romaanin aloitusluvun. Olin palaamassa kustantamon juhlista. Univelkaa, epätodellinen olo. Juuri sellainen mielentila, jossa olen saanut jotakin järkevää aikaiseksi viimeksi parikymppisenä. Nyt kuitenkin eräs sivumennen kuultu keskustelunpätkä jäi pyörimään mieleen. En ajatellut kirjoittavani siitä mitään. Luulen että moni ihminen kokee saman: jokin outo, kontekstiton kommentti alkaa kehittää ympärilleen erilaisia skenaarioita. Mitä se tai tuo ihminen mahtoikaan tarkoittaa. Miksi hän käytti juuri niitä sanoja.

Kuulemani keskustelunpätkä alkoi kutoa ympärilleen maailmaa. Katselin junan ikkunasta ulos ja huomasin välillä naurahtelevani. Mieleeni nousi kummallinen, groteski tilanne, joka tuntui aluksi pelkältä ajatusleikiltä. Päätin kuitenkin, että sen voisi ehkä kirjoittaa muistiin. Kun aloin kirjoittaa, tajusin että tässä on jotakin oikeasti mielenkiintoista. Junamatka meni hujauksessa. Tunsin että jokin loksahti paikalleen, niin kuin se olisi jo kauan sitten ennalta määrätty. Ensimmäinen luku.

Kirjoittaminen on mainio tapa koetella ajatusten arvoa. Usein käy niin, että hienolta vaikuttanut ajatus paljastuu kirjoittaessa puhtaaksi typeryydeksi. Toisaalta jokin mitättömältä tuntunut assosiaatioketju saattaa osoittautua helmeksi. Parasta on juuri se, että oma pikkumainen, turhamainen minäni ei tiedä mistään yhtään mitään ennen kuin sanat ovat paperilla.