Pyysin juuri anteeksi erään Unikoira-romaanin henkilön näkemyksiä. Tilanne on tietysti absurdi, sillä yksi romaanien kirjoittamisen parhaista puolista on juuri se, että voi laittaa itsestä etäännytettyjen henkilöiden suuhun näkemyksiä, joita ei halua itse (ainakaan julkisesti) allekirjoittaa. Luultavasti anteeksipyyntöni oli siis liioiteltu. Itse asiassa häpeän sitä vähän jo nyt. Ja joka tapauksessa annan romaanihenkilöiden jatkossakin toimia äänitorvina kaikista räikeimmille, keskeneräisimmille ja epäsosiaalisimmille mielipiteilleni.
Hesarissa oli taannoin mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten häilyviä ihmisten mielipiteet oikeasti ovat. Olemme valmiit vaihtamaan näkemyksiämme ilman, että edes huomaamme. Ei siinä vielä mitään. Mielenkiintoisinta on, että olemme valmiit puolustamaan sitä muuttunutta mielipidettämme henkeen ja vereen.
Tutkimustulos ei ole yllättävä. Itse asiassa se liittyy siihen, miksi olen jokin aika sitten tehnyt tietoisen päätöksen olla osallistumatta esimerkiksi poliittisiin ja aatteellisiin nettikeskusteluihin. Verkossa keskustelu ei yleensä perustu ajatteluun, vaan reagoimiseen. Ja se ragointi perustuu johonkin puolitietoisesti omaksuttuun asennekompleksiin, jossa hiukkasfysiikan, baarikeskustelujen tai isoisän polvella kuultujen jorinoiden painoarvo on sama. Oikeassa ollaan kuitenkin aina. Tragikoomisen huippunsa tämä saavutti jokin aika sitten käydyssä lihansyöntiä ja karppaamista käsittelevässä keskustelussa. Kirjailijat ovat toki aina esiintyneet kaikkien alojen asiantuntijoina, mutta ravitsemustieteisiin heidän kunnianhimonsa on yltänyt kai vasta 2010-luvulla. Hyvä neuvo: jos pelkäät jonkin ruoka-aineen terveyshaittoja, ole yhteydessä asiantuntijaan, älä jumalan tähden kirjailijaan.
Osa ongelmaa saattaa olla tietysti siinä, että julkisen keskustelun vaatimassa ytimekkyydessä joutuu esittämään pohdiskelunkin ikään kuin vakaumuksena. Ei ole tilaa epäillä. Tähän tiiviyden ja pikaruokamaisuuden piirteeseen liittyen tuntuu olevan tarvetta niputtaa ihmisiä oudolla tavalla erilaisiin vihollisryhmiin, mikä tappaa lopunkin pohdiskelevan kirjoittamisen. Voin myöntää, että olen jättänyt julkaisematta blogikirjoituksia sen vuoksi, että haluan välttää joutumista niputetuksi ryhmiin, jotka koen vastenmielisiksi.
Romaanikirjailijana voin kuitenkin aina halutessani hakea oman tilani epäilylle ja vapaalle ajattelulle, ilman moralismia, vakaumuksellisuutta ja lukkoon lyötyjä asenteita. Romaani ei ole dokumentti eikä toimintaohje. Ja kuten Philip Sidney sanoi runouden puolustuksessaan: the poet, he nothing affirms, and therefore never lieth.
---
Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut. En tuntenut häntä, mutta jostakin syystä uutinen piti hereillä pitkään viime yönä. Ajattelin hänen läheisiään, joille tällainen yllättävä poismeno on aina poikkeuksellisen raskas. Toivottavasti heillä on auttavia ihmisiä lähellä ja voimaa toipua.
Taas kerran sinulta todella mielenkiintoinen ja perusteltu postaus aiheesta josta olen kanssasi täysin samaa mieltä. Pyrin itse toimimaan kuten sinä, välttämään kaikenlaisia poliittisia ja aatteellisia keskusteluja lähinnä blogeissa koska en ole mukana naamakirjassa. Ja miksi en? No siksi että haluan säilyttää melko tiukan kontrollin julkisuuskuvani ja ajatteluni suhteen. Omaan blogiin kirjoitan asioita ja aiheita, jotka ovat sopivassa suhteessa edellä mainitun suhteen ja jotka voin aina myöhemminkin allekirjoittaa.
VastaaPoistaEsikoiskässärini päähenkilö on lähes ikäiseni nainen, omalla tavallaan neuroottinen menneisyytensä vanki, jonka persoonaa hallitsee toiseus ja joka reagoi asioihin yllättävällä tavalla. Mutta naisen tapa toimia ja ajatella on hänen tapansa, ei minun. Tämän seikan kanssa olen joutunut hassuihin tilanteisiin ja joidenkin minut tuntevien henkilöiden mielestä jopa terapian tarpeessa olevaksi, hah:)Minusta on vaan hauskaa ja tavallaan puhdistavaa luoda maailmoja ja hahmoja jotka toimivat täysin oman luontoni vastaisesti. Se on tavallaan uskallusta heikolle jäälle tai nuoralle kuilun yläpuolelle.Voittaessani pelon saan palkinnon.
Ammattiavun tarpeessa olisi tietysti melkein jokainen kirjailija, jos teoksia sillä silmällä alkaisi lukea! Eräs kirjailija sanoi kuulleensa, että hänen vaimoaan oli säälitelty sen pohjalta, mitä hänen romaanihenkilönsä oli tehnyt ja ajatellut. Raskas on kirjailijapuolisoidenkin taakka...
VastaaPoistaItse koen ristiriitaisimpien ja ehkä hirviömäisimpien hahmojen kirjoittamisen äärimmäisen miellyttäväksi ja energisoivaksi. Näyttelijäthän sanovat usein pitävänsä pahojen ihmisten rooleista, mutta he eivät sentään yleensä ole kirjoittaneet niitä. Kirjailijat ovat yleensä melko tietoisia siitä, että se pahuus ja kieroutuneisuus, jonka he henkilöhahmoihinsa kirjoittavat, tulee hyvin suurelta osin itsestä. Ei ole taustalla pelasturengasajatusta siitä, että tämän on joku muu luonut.