Kalmariunia

Kun Unikoira valmistui, tarkoitus oli jälleen pitää taukoa kirjoittamisessa. Kirjoitustauko on kuitenkin kuin tipaton tammikuu: onnistuu kyllä, mutta poikkeuksellisen tylsää on. Seuraava romaani ei silti ilmesty tänä vuonna, sillä pyysin kustantajaani suhtautumaan torjuvasti kaikkiin ehdotuksiini julkaista jotakin vuonna 2013 (ajatus toteutui romaanin osalta, mutta muuta julkaisen).

Yksi kirjoittamisen parhaista vaiheista on alkuideointi, jossa kuvat ja sanat saa kirjata ylös ilman, että täytyy vielä liikaa murehtia sitä, miten ne liittyvät toisiinsa. Samalla luen kirjoja ja artikkeleita, jotka tuntuvat liittyvän kehkeytymässä olevaan tarinaan. Sekopäisimpien mielikuvien peilaaminen tosielämän ilmiöihin auttaa konkretisoimaan asioita juuri oikeassa suhteessa.

Tulevan romaanin yhtenä peilinä toimii Richard Ellisin The Search for the Giant Squid: The Biology and Mythology of the World's Most Elusive Sea Creature. Ja kuinkas ollakaan, elävästä jättiläiskalmarista saatiin ensimmäistä kertaa videomateriaalia luonnollisessa ympäristössään juuri, kun olin tätä romaania ideoimassa (materiaali julkistetaan kokonaisuudessaan ilmeisesti tammikuun aikana). Olen kuitenkin nähnyt aiheesta jo unia, joten kauheaa kiirettä ei ole tuota videoklippiä nähdä.

Mutta tulevista ei kannata puhua liikaa. Hahmotteluvaiheessa oleva romaani on sekin hyvin salaperäinen merenelävä.

Kävin Facebookissa mielenkiintoista keskustelua Quentin Tarantinosta (lähtökohtana tämä brittikanavan haastattelu). Tarantino aloittaa puhumalla uuden Django Unchained -elokuvansa herättämästä orjuuteen liittyvästä keskustelusta. Kaikki menee hyvin niin kauan, kun hän saa kertoa yhteiskunnallisista motiiveistaan, mutta kun haastattelija kysyy melko viattomanoloisen kysymyksen liittyen elokuvaväkivaltaan, helvetti pääsee irti. Ohjaaja raivostuu ja sönköttää aivan kuin olisi jäänyt kiinni valheesta.

Niinhän hän tietysti jääkin. Jokainen Tarantinon elokuvia nähnyt on kai samaa mieltä siitä, etteivät ne ole yhteiskunnallisia. Ne ovat estottomia väkivaltakuvaelmia, joiden energisyys perustuu juuri siihen, ettei mitään moraalin, realismin tai tarinankerronnan konventioiden rajoituksia ole.

Eikä siinä mitään. Se on Tarantinon sarkaa ja sen hän osaa. Miksi hänen siis täytyy hakea julkisuudessa teoksilleen yhteiskunnallista merkityksiä, kun niitä ei elokuvissa hyvällä tahdollakaan ole?

Luulen että vastaus on syyllisyydentunne. On oikeastaan yllättävää, että Tarantinon kaltainen pulp-mogulikin näyttää sitä tuntevan.

Puhtaassa viihde-elokuvassa ei kaiketi tapahdu muuta kuin asioita, joita keskivertoyleisö haluaa nähdä. Freudia mukaillen: viihde-elokuva on (ainakin onnistuessaan) katsojan toiveiden toteutuma. Se pyrkii jäljittelemään yleisön alhaisimpienkin kosto-, sankari-, sadismi- ja kaikkivoipaisuusfantasioiden liikkeitä. Moraali, realismi ja yhteiskunnallisuus lisätään reseptiin siltä varalta, että keskivertokatsoja alkaa potea syyllisyyttä nähdessään, miten kamalista asioista hän saa mielihyvää.

Jos Tarantinolla on jotakin merkitystä elokuvantekijänä, se liittyy mielestäni siihen, että parhaimmillaan hänen viihteensä kulkee vapaasti kuin ajatus. En itse ole suuri fani, mutta muistan hyvin, miten vapauttavalta ja jotenkin riemastuttavan rehelliseltä Pulp Fiction tuntui, kun näin sen ensimmäistä kertaa.

Vakavampi taide pyrkii tietenkin suhtautumaan fantasioihin analyyttisemmin. Se ei pelkästä toista niitä, vaan pyrkii näkemään syitä ja asiayhteyksiä. Ja "kiltimpi" viihde taas käsittelee mielihyvän ristiriitaisempia sävyjä etäältä, pyöräilykypärä päässä. Uskon kuitenkin, ettei minkään mielenkiintoisen tarinan salaisuus ole puhdas, analyyttinen moraali tai onnellinen loppu, vaan se, että kiellettyjä asioita tapahtuu.