keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Se puhuu sittenkin












En yleensä kamalasti innostu tarinoista, joissa on "mahdoton kertoja". Luin kauan sitten Andrzej Zaniewskin romaanin Rottaodysseia, joka kertoo minä-muodossa yhden rotan elämän alusta loppuun. Idea on huima, mutta ainakin tuolloin koin, että rotan aivoitusten kielellinen inhimillistäminen vei loputtomiin umpikujiin. Eläinkertoja on melkoisen vakava ongelma, ellei näkökulma ole kallellaan satiiriin, eläinsatuun, metafiktioon tai muuhun realismille immuuniin lajiin.

Uudessa Tähtivaeltajassa (2/2013) on ilahduttava poikkeus. Peter Wattsin novelli Oliot on erikoinen muutenkin kuin vain kertojansa suhteen.  Kyseessä on John Carpenterin The Thing -elokuva uudelleen kerrottuna, mutta näkökulma on ihmisiä listivän avaruusolennon. Otus kamppailee kammottavia ihmispaholaisia vastaan (mistä novellin nimi The Things) ja yrittää ymmärtää, miksi ne suhtautuvat hänen armontekoihinsa niin vihamielisesti.

Elokuvan nähneet tietävät, että kyseessä on groteski hybridiolento, jolla ei ole varsinaisesti omaa kehoa eikä siten kai inhimillisesti käsitettävää identiteettiäkään (se on kiertänyt avaruudessa sisällyttäen itseensä kaikki kohtaamansa elämänmuodot, joita se voi tarpeen mukaan omaksua tai sekoittaa). Koska scifi on usein, vastoin yleistä käsitystä, tyyliltään naturalistinen lajityyppi, minä-kerronnassa on lievästi sanottuna ongelma. Watts kuitenkin saa ainakin minut hyväksymään, että novelli on ikään kuin kurkistus täysin epäinhimillisen olennon mielentilaan ja sen vaihtoehtoiseen, vain vaivoin sanallistettavaan maailmaan. Melkoinen temppu.

Ehkä mahdottoman kertojan ongelmallisuus liittyy pohjimmiltaan siihen, että minä-kertoja on aina jo valmiiksi "mahdoton". Hän on vaikkapa kouluttamaton rikollinen, joka omaa tarinaansa kertoessaan vuodattaa kuusisataa sivua virheetöntä ja kielikuviltaan rikasta tekstiä ja muistaa epäinhimillisen määrän yksityiskohtia. Lukija voi halutessaan myös ihmetellä, onko edessä oleva kertomus pullopostista löydetty teksti vai ikään kuin ylöskirjattua puhetta (nykyisen minä-kertojan malli on alkujaan suullisissa tarinoissa ja myöhemmin vaikkapa kirjeissä, matkakertomuksissa jne.).

Yleensä lukija ei viitsi pilata iloa tällaisilla pohdinnoilla, mutta mahdottoman kertojan tapauksissa piirre tulee niin ilmeiseksi, että on tavallaan pakko (akateemis-nokkelimmat kirjailijat tietysti pitävät tietoista kirjallisen illuusion rikkomista ikään kuin älykkyyden merkkinä).

Tuo Wattsin novelli on hyvä esimerkki tarinasta, jossa mahdoton tulee mahdolliseksi. Epäinhimillisenkin voi pistää puhumaan ihmisen kieltä, kunhan sanat asettaa oikein.

8 kommenttia:

  1. Oletko Marko lukenut Negarestanin poikkeuksellisen, erittäin kokeellisen teoksen Cyclonopedia? "Kertoja"ratkaisu on siinäkin mitä haastavin.

    VastaaPoista
  2. Kunnianhimoiselta kuulostaa nettihaun perusteella! Pitää tutustua tuohonkin. Tilasin juuri Mark Z. Danielewskin House of Leaves -romaanin, joka sekin on kerronnaltaan ilmeisen kokeellinen. Ainakin amerikkalaiset college-älyköt ovat olleet siitä pysyvässä ekstaasissa jo pitkään.

    VastaaPoista
  3. Saramago on mestari erikoisissa kertojaratkaisuissa.

    VastaaPoista
  4. Totta, ja sen takia lukijat varmaan jakautuvatkin niihin, jotka rakastavat Saramagoa yli kaiken ja niihin, joille se vyörytys ja näkökulmasta toiseen pomppiminen on liikaa.

    VastaaPoista
  5. The thing -leffan fanina kiinnostuin tuosta tekstistä. Pitänee siis ostaa kyseinen tähtivaeltajan numero.

    Vaikka en ole tarinaa lukenut, kuulostaa se ainakin lähtökohtaisesti uskottavalta. Elokuvan mörköhän oli kuitenkin selkeästi älyllinen olento, jolla oli esimerkiksi taito rakentaa tähtienväliseen matkaamiseen soveltunut alus. Siksi tuntuu aivan järkevältä, että olennon ajatusmaailmaa pystyisi kielellistämään. Sen sijaan sen toisen kasarimörön, eli Alien-elokuvien veitikan kanssa, tilanne on toinen, koska kyseessä on lähinnä eläin. En nyt ainakaan äkkiseltään voisi kuvitella astuvani vaistonsa varassa toimivan tappokoneen nahkoihin.

    VastaaPoista
  6. Hyvä huomio! Itse asiassa tässä taisi käydä niin, että haksahdin tuon novellin näkökulmaan (elokuvahan ei tätä asiaa mitenkään oikeastaan kommentoi). Novellissa olento esimerkiksi joutuu kauhunsekaisen inhon valtaan tajutessaan, että ihmisten tajunta on "keskittynyt" loismaiseen elimeen (aivoihin), kun taas olennon oma tajunta on levinnyt solutasolle eräänlaiseksi parviälyksi. Sellaisen sanallistaminen on tietysti haaste, mutta Watts tekee sen kyllä hyvin.

    Kannattaa siis lukea! Minullekin The Thing oli yksi teini-iän mullistavia leffakokemuksia. Sen soundtrack on itse asiassa edelleen kirjoitusmusiikilistallani (siis se alkuperäinen monotoninen, ei se hirvittävä tv-version sinfoniajuttu.

    VastaaPoista
  7. Se soundtrackihan on suorastaaan legendaarinen. Aikalaiset eivät sitä kuitenkaan arvostaneet, koska Morriconehan taisi saada sävellystyöstään Razzie-palkinnon. Mutta kyllä se musiikki on minunkin mielestäni olennainen osa sen elokuvan tunnelmaa. Samaa teemaahan käytettiin myös siinä laimeassa uusintaversiossa.

    Tum tum...tum tum...tum tum...tum tum...

    VastaaPoista
  8. En tiennytkään tuosta Razzie-palkinnosta!

    VastaaPoista