Tulitemppeli

Yllä on zarathustralaisen tulitemppelin sisäänkäynti Mumbaissa (kuva parin vuoden takaa). Näky oli ihmeellinen keskellä arkista ruuhkaa. En nimittäin ennen tuota Intian-matkaa tiennyt, että kyseinen uskonto on ollut katkeamatta elossa syntyajoistaan saakka. Olin kuullut parseista, mutten yhdistänyt heitä zarathustralaisiin.

Ikävä kyllä temppeleihin ei päästetty ulkopuolisia. Sama koskee Mumbaissa olevia "hiljaisuuden torneja", joiden laelle parsit jättävät kuolleiden ruumiit haaskalintujen syötäväksi. Tämä vanha hautaamismuoto on siis edelleen käytössä. Mumbain saastesumuisella taivaalla saattoi silloin tällöin nähdä kehää kiertäviä korppikotkia, mikä sai aina ajattelemaan hiljaisuuden torneja.

Kun olin lapsi, duunariperheeni ei juurikaan matkustellut Suomen rajojen ulkopuolella. Ehkä siitä syystä matkustaminen ei aikuisiässäkään ole muodostunut minulle itsestäänselvyydeksi. Siihen liittyy edelleen aitoa ihmetystä, jonkinlaista tilan- ja historiantuntua, jota on kotimaan rutiineiden keskellä vaikea kokea.

Luulen että sama ilmiö toistui opiskeluiden yhteydessä. Yliopistoperheeseen syntynyt saattaa olla täysin kykenemätön tajuamaan, miten mykistävän ihmeellisiä oivalluksia jokin kieleen, historiaan, yhteiskuntaan tai mytologiaan liittyvän asian pitäisi aiheuttaa. Ehkä noista asioista on tullut pelkkää urakehitykseen liittyvää triviaa ja "tuleeks tää tenttiin" -haukottelua. Tai ehkä kyseessä on relativismikrapula, jossa tietoa ja näkökulmia on niin paljon, että ulkoiset meriitit ja purjehtiminen alkavat tuntua helpottavan konkreettisilta intohimon kohteilta. Samankaltainen vaara vaanii luonnollisesti myös kirjallisuudessa.

Urani alkuvaiheessa eräs konkarikirjailija sanoi minulle hotellin aamupalapöydässä: mitä tahansa tapahtuukin, älä ala kyyniseksi. Kyseessä on tärkein kuulemani kirjailijuuteen liittyvä neuvo. Kirjoittamisen ainut mieli on siinä, että se saa näkemään tulitemppelin keskellä ruuhkaa.