maanantai 10. kesäkuuta 2013

Kirjoittamisen vihollinen

On jotenkin kiusallisen hipahtavaa sanoa, että kirjoittamisessa on kyse henkisestä kasvusta. Luultavasti näin kuitenkin on. Vedenpitävä todiste on se, että kirjoittamisen esteet ovat samankaltaisia kuin vaikkapa meditaatiossa.

Zen-buddhalaisuudessa keskittymistä häiritseviä demoneja kutsutaan nimellä makyo. Philip Kapleaun mukaan ma tarkoittaa demonia ja kyo objektiivista maailmaa. Sisäiset demonit ja ulkoiset häiriötekijät tekevät saumatonta yhteistyötä tuhotakseen keskittymiskyvyn.

Järjetön ristiriita: Ihminen haluaa saavuttaa jotakin sellaista, mikä tuottaa hänelle vertaansa vailla olevaa tyydytystä ja onnea, mutta makyot saavat hänet luovuttamaan, harhautumaan sivupoluille, tarkistamaan Facebookin tai sähköpostin, ajattelemaan täyttämättömiä velvollisuuksia, miettimään kukahan hetki sitten yritti soittaa, häiriintymään avoimesta ikkunasta kuuluvasta keskustelusta, tekemään turhanpäiväisiä nettihakuja ja niin edelleen.

Mikään noista asioista ei koskaan vaivaa keskittymiskykyä silloin, kun himoitsee tupakkaa, alkoholia, seksiä, heroiinia, toisten kiitosta tai lisää rahaa tilille. Juoppo ei pyydä hiljaisuutta pystyäkseen keskittymään dokaamiseen. Nisti löytää suonen vaikka oma lapsi itkisi vieressä. Seksiaddikti ei anna minkään häiritä määrätietoisuuttaan, kun poka on ilmestynyt tutkaan. Kehuja ja ylistyssanoja lukiessa ei naapurin remonttimelu äkkiä vaivaa pätkääkään. Aidosti ahne ihminen kykenee silmänräpäyksessä valjastamaan kaiken henkisen kapasiteettinsa verojen välttämiseen, vaikka rahaa olisi jo niin paljon, ettei sitä ikinä ehdi yhdessä elämässä käyttämään.

Keskittymiskyky on hiottua timanttia juuri silloin, kun kyseessä on jokin henkisesti epäkumuloituva, hetkellistä huumaa tarjoava, mekaanista toistoa vaativa ja sitä myöden aina potentiaalisesti näivettävä toiminta.

Siinä todiste. Nyt yritän palata oman henkisen kasvuni ääreen, sillä näyttö on hohtavan valkoinen eikä mitä ilmeisimmin täyty itsestään.

2 kommenttia:

  1. Pelottavan totta. Pokeripöydän ääreltä ei lähdetä katsomaan, josko ulkona sataa, onko posti tullut tai tulikohan ne kengät laitettua kuivumaan. Tosin nykyään en kyllä lähde syömään jos kirjoittaminen on kesken. Ja juomaankin harvoin.

    VastaaPoista
  2. Hienoa onkin se, kun kirjoittaessa pääsee siihen mielentilaan, jossa nälkäkin unohtuu. On vain niitä päiviä, jolloin kaikki muu tuntuu olevan niin pirun paljon tärkeämpää ja kiinnostavampaa.

    VastaaPoista