lauantai 15. kesäkuuta 2013

Meemit ja muuta mytologiaa
















Katsoin pari vuotta sitten dokumentin, jossa Richard Dawkins oli merenrannalla kertomassa koululuokalle tieteen ihmeistä. Hänen innostava tyylinsä sai koululaiset ihmettelemään miljoonia vuosia vanhoja muodostelmia, joita kivissä oli.

Dawkinsin hyörinä kivien äärellä jäi jostakin syystä mieleeni esimerkkinä siitä, mikä minua tieteen popularisoijissa häiritsee. Yläluokkaisella aksentillaan intoileva Dawkins, yleisönä luokallinen Harry Potterilta ja Hermionelta näyttäviä matikka- ja fyssafaneja. Tiede on jännää. Miten kiehtovaa, että maailmankaikkeus on moraaliton, neutraali, materian ja käsittämättömän tuhovoimaisten energioiden leikkikenttä, jota koko lajimme katoaminen asteroidi-iskun tuloksena ei hetkauttaisi pätkääkään.

No, ei Dawkins koskaan tietenkään noin sano. Hänelle tiede, joka on perusluonteeltaan objektiivista ja passiivisesti tarkkailevaa, on lukemattomien positiivisten poliittisten, filosofisten ja moraalisten kannanottojen lähde. Asioiden, joita ei kerta kaikkiaan voi johtaa tieteestä. Dawkinsilla täytyy siis olla jokin muu lähde.

Yksi vastausehdotus löytyi Gregory Schremppin kirjasta The Ancient Mythology of Modern Science. Teoksessa käsitellään "osallistuvan" tieteen argumentaatiorakenteita, joissa erilaisia moraalisia ja elämänkatsomuksellisia näkökohtia ollaan perustelevinaan tieteellä (Schrempp ei käsittele "oikeaa" tiedettä, vaan nimenomaan populaaritieteellisiä teoksia).

Eräässä esimerkissa Schrempp kertoo John Barrow'n teoksesta The Artful Universe, joka käsittelee muun muassa tulen valjastamisen roolia ihmiskulttuurin kehityksessä. Schremppin mukaan tekijä ei missään vaiheessa esitä tieteellisiä perusteluja pääargumenteilleen. Silti teos vaikuttaa uskottavalta. Schremppin mukaan syy on se, että Barrow seuraa lähes huvittavan tarkasti tulen valjastamiseen liittyviä myyttejä, joista länsimaissa tunnetuin on Promotheuksen tarina.

Schrempp päättää käsittelynsä seuraavaan melkoisen mielenkiintoiseen pohdintaan:

Joko myytti on niin voimakas ymmärtämisen tapa, että se luikertelee Barrow'n alkujaan tieteelliseen käsittelyyn (...), tai, jos Barrow'n teos todella on tiedettä, myytille täytyy antaa tunnustus siitä, että se on onnistunut purkamaan kulttuurisen evoluutiomme ratkaisevan hetken vuosituhansia ennen kuin Barrow kykeni tekemään sen tieteellisesti.

Melkoinen ristiriita: tiede on vetoavimmillaan ja ilmaisuvoimaisimmillaan juuri silloin, kun se samaistuu vanhaan animistiseen, antroposentriseen ja tunteeseen vetoavaan arkkiviholliseensa eli myyttiin.

Tämä kannattaa pitää mielessä, kun lukee tieteen kaapuun puettuja mytologioita meemeistä, itsekkäistä geeneistä, mielen kovalevyistä ja muista aikamme taikavoimista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti