maanantai 19. elokuuta 2013

Liian kaunis maailma














On mahdotonta käsitellä Yukio Mishimaa ilman, että kertoo, miten hänen elämänsä päättyi. Toistetaan tapaus siis heti alkuun.

Vuonna 1970 Mishima oli 46-vuotias ja saanut juuri valmiiksi viimeisen romaaninsa (hän oli siis jo aiemmin ilmoittanut kuolevansa tuon teoksen valmistumisen jälkeen). Hän meni neljän avustajansa kanssa pääesikuntaan, vangitsi kenraalin ja yritti innostaa sotilaita vallankaappaukseen, joka palauttaisi Japanin keisarin vallan. Jouduttuaan sotilaiden pilkan kohteeksi Mishima teki rituaali-itsemurhan eli seppukun. Tapauksen toinen uhri oli hänen toverinsa, joka surmasi itsensä samalla tavalla (syy: mies epäonnistui armoniskun antamisessa eli ei ilmeisesti hermostumiseltaan saanut iskettyä Mishiman päätä irti).

Moisen kuoleman jälkeen on selvää, että kirjailijaa on vaikea lukea muuten kuin omaelämäkerrallisesti, varsinkin kun hänen teoksissaan on toistuvia enteenomaisia viittauksia tuohon viimeiseen tekoon. Kiusaus joko moralisoida tai, näinä uusherännäisen kansallisuushenkisyyden aikoina, jopa ihannoida Mishiman tekoa on suuri.

Luin hiljattain The Temple of the Golden Pavilion -romaanin (myös suomennettu nimellä Kultainen temppeli). Oma kappaleeni on täynnä taitettuja sivuja, merkkejä kohdista, joihin haluan palata vielä uudelleen. Mishiman karunkauniissa ehdottomuudessa on jotakin samaa kuin vaikkapa Woolfissa ja Durasissa, mutta mukana on selittämätön lisäsävy. Ehkä se johtuu Mishiman poikkeuksellisen ristitiitaisesta mielenlaadusta, ehkä kulttuuriympäristöstä, jossa harmonian ja henkisyyden käsitteet ovat hienovaraisempia kuin kristillisessä kulttuurissamme.

Joka tapauksessa Mishimaa lukiessani alan jollakin tasolla ymmärtää hänen tekoaan. Kyse ei ole romantisoinnista tai ihannoinnista, vaan nimenomaan ymmärtämisestä. Mishiman kirjoittamista riivaa kauneudenkaipuu, joka on syvästi traagista. Sitä leimaa tunne, että jotakin mittaamattoman arvokasta on kadotettu. Ehkä Mishima oli väärässä siinä, että tuo tragedia liittyy varsinaisesti yhteiskuntaan, mutta henkilökohtaisella tasolla tieynlainen menetetyn kulta-ajan kaipuu näyttää olleen kuin vuotava haava:

En koskaan päässyt yli tunteesta, että jokainen elämäni nautinnollinen kokemus oli vain toisinto jostakin sellaisesta, jonka olin kokenut aiemmin paljon häikäisevämmässä muodossa ... Tunsin todellakin, että joskus kaukaisessa menneisyydessä olin todistanut vertaamattoman suurenmoisen auringonlaskun hehkua. Oliko siis minun syyni, jos kaikki sen jälkeen näkemäni auringonlaskut näyttivät haalistuneilta?

Mishiman romaanin mystinen kultaisen paviljongin temppeli on päähenkilöä riivaava lopullisen kauneuden symboli, mutta myös oikea rakennus Kiotossa. Siitä on kirjoittanut ainakin Terhi Rannela kirjailijablogissaan. Romaania lukiessa ei tule myöskään ajatelleeksi, että itse tarina pohjautuu todelliseen tapaukseen (buddhalaismunkki poltti kyseisen temppelin tuntemattomasta syystä vuonna 1950).

Mishiman elämästä on tehty myös hieno elokuva Mishima: A Life in Four Chapters (1985), josta yllä oleva kuva on peräisin.

7 kommenttia:

  1. Hieno merkintä. Kiitos. Näkisipä joskus tuon Mishimasta tehdyn elokuvan. Mishimassa on vain yksi huono puoli, eikä se ole lainkaan hänen syytään: häntä käyttävät ihmeelliset tyypit keppihevosenaan.

    VastaaPoista
  2. Mishimalle on käynyt varmaankin niin, että hänestä on helppo olla vahvasti sitä tai tätä mieltä (ja käyttää keppihevosena), kunnes todella lukee hänen teoksiaan. Vertasin tuossa Woolfiin ja Durasiin, joissa on parhaimmillaan samaa melkein pelottavaa, ristiriitaista intensiteettiä. Palaan hyvin harvoin lukemiini kirjoihin, mutta näiden tyyppien tekemisissä on jotakin sellaista, että joitakin kohtia täytyy kokea uudelleen.

    Tuo Mishima-elokuva kannattaa katsoa ehdottomasti, jos saat käsiisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On pitkään pitänyt lukea Mishimaa, tämä bloggaus taitaa olla nyt se viimeinen sysäys, että luen. Jahka pääsen muutamasta luku-urakasta ensin eroon. Ja leffa pitää nähdä. Jee!

      Poista
  3. " Mishiman kirjoittamista riivaa kauneudenkaipuu, joka on syvästi traagista. Sitä leimaa tunne, että jotakin mittaamattoman arvokasta on kadotettu. Ehkä Mishima oli väärässä siinä, että tuo tragedia liittyy varsinaisesti yhteiskuntaan, mutta henkilökohtaisella tasolla tieynlainen menetetyn kulta-ajan kaipuu näyttää olleen kuin vuotava haava."

    Sorry, tästä pääsen lempiaiheeseeni. Katoava Eurooppa. Nythän eurooppalaisuuden, siis sen sivistysperinnön, kulttuurin, uskonnollis-filosofisen taustan yms. kannattaminen on miltei kriminalisoitu, ainakin sille on annettu vahva negatiivinen arvolataus. Maailma pitää nyt nähdä globaalina joko a) taloudellis-poliittisesti (porvarileiri) tai b)monikulttuuris-arvoliberaliisti ( vasemmisto-vihreä ja oikeistoliberaali jengi).

    Mishima kaipasi Japania autenttisimmillaan. Sehän on ihmisessä ihan normaali kaipuutila, halu kokea alkumyytti uudelleen. En siis lähtisi syyttämään nationalismista ja aikansa eläneestä traditionalismista tämän ajan Euroopan haikailijoita, sen surijoita että maanosan ominaislaatu muuttuu amerikkalaiseksi hypermarketiksi, afrikkalaiseksi toriksi tai mesopotomialaiseksi basaariksi. (Nyt taisin käyttää Mishimaa omiin tarkoituksiini juuri kuten Marko jo varoitti.) Minua harmittaa maailmojen liukeneminen toisiinsa. Erilaisuuden vähentyminen maantieteellisten ja kulttuuristen alueiden välillä.

    Mutta anyway. On siis ihan ok etteivät kaikki halua globalisaation hengessä maailmasta yhtä jenkkien Apple-Mäkkäriä tai yhtä (ihan vastaavaa) Vapaa liikkuvuus -tyyppistä ideologista huvipuistoa. Molemmat myyvät samaa helppoa pikaruokaa ja vähentävät maapallon kulttuurista diversiteettiä. Ugh! Rajoja ei pidä laittaa kiinni eikä Japanin keisaria takaisin mutta kohtuus kaikessa.

    Jope

    VastaaPoista
  4. Jope, olet oikeassa siinä, että juuri tästä kulmasta en Mishimaa (tai muutakaan kirjallisuutta lue). Nuo mainitsemasi poliittiset luokittelut ovat tätä aikaa ja niiden todellinen paikkansapitävyys paljastuu joskus vuosikymmenten kuluttua. Eurooppa on mullistunut uhkakuviensa ja poliittisten voimiensa osalta jo pelkästään minun elinaikanani niin perusteellisesti, etten oikein usko enää mihinkään totalisoiviin kokonaiskuviin maanosan tilanteesta. Jos se on poliittista laiskuutta, olkoon niin. Poliittiset aktiivit saavat hätiköinnillään aikaan suurimmat ongelmat, edustivat he sitten mitä laitaa tahansa.

    Kirjallisuutta luen aina "suoraan", omista mielipiteistäni välittämättä. Minulle tällainen lukutapa on luonteva eikä sitä tarvitse pakottaa, kunhan kirjailija on hyvä. Voin lukea natsin, kommunistin, ateistin tai fundamentalistin kirjaa, jos teksti tulee vanhanaikaisesti sanottuna sydämestä. Sekä Dawkins että Chesterton puhuttelevat minua parhaimmillaan yhtä syvästi, vaikken perusta kummankaan uskonkappaleista (Dawkins etenkin kiivaimmillaan, sillä uskonsa menettäneenä kristittynä hänen ateismissaan on paikoin aitoa tunteenpaloa).

    Hyvä esimerkki siitä, miten vähäpätöistä kirjailijan poliittisten visioiden oikeus ja paikkansapitävyys on, jos hän vain on muuten hyvä: George Orwell oli surkea ennustaja Euroopan tulevaisuuden osalta. Kaikki hänen visionsa menivät perseelleen (totalitarismi ei vallannut Eurooppaa, ei syntynyt uutta "totalitaristista romaania", jne.). Silti 1984 on hieno romaani ja Orwellin esseet hienoa luettavaa.

    Ehkä kirjallisuus on se paikka, jossa voin jättää omat asenteeni naulakkoon ja myöntää asioiden todellisen tilan: olen täysin hukassa, en tiedä mistään mitään.

    VastaaPoista
  5. Kirjallisuus kirjallisuutena. Niin, noin minäkin ajattelen vaikka olenkin myös eräältä osin poliittinen, jopa hyvin, polittiinen eläin. Mutta esim. Michael H, Ranska. Poliittisempaa kirjailijaa on vaikeaa kuvitella. Ja samalla tyyppi ei usko juuri mihinkään. Ja sanoon suorat sanat mm. uskonnoista. Etenkin eräästä...( no, hah ha, jätän sanomatta. Kirjallisuus on yleisesti ottaen juuri politiikasta puhdistettuna, taiteena, estetiikkana, psykologiana, hyvin poliittista. Se mikä on poistettu kertoo enemmän kuin se mikä on sinne jätetty. Kulttuurinen keskiluokkamme ( siis me kirjallisuuden lukijat) haluaa sen psykologisesti perustellun ihmiskuvansa ja eksistentiaalisen ongelmansa. Tarkoitan mm. ns. viinilasin-ääressä-pohdiskellaan-parisuhteen-tyhjyyttä -kirjallisuutta. Sen sijaan kirja joka väittää, intää, perustelee jotakin poliittista ongelmaa tai näkökulmaa, ei ole suosiossa. Poikkeuksena tietenkin etelä-afrikkalainen kirjallisuus apartheidista ja ihmisen luontosuhdetta peilaava kirjallisuus. Ne ovatkin aiheina hyvin turvallisia.

    Minulle kyllä kelpaisi kirja joka mullistaisi maailmankuvani, poliittisestikin. No, sellaisia on tullut vastaankin. Matti Pulkkinen teki minusta vastaansanomattomasti ex-vasemmistolaisen aikanaan. Cormac McCarthyn Tien myötä menetin orastavan nihilismini ja usko yksilöön palasi. Mielestäni Mishima eli hyvin poliittisen elämän. Hän halusi takaisin vanhan Japanin ja sen kunniakäsitykset. Sitä tarkoitti höpinäni ja ehkä vähän kaukaa haettu vertaukseni Euroopan ei-liberaaleihin ja vähän surumielisiin traditionalisteihin. Kyllä sinäkin Marko olet varmaan jollakin tasolla poliittinen kirjailija. Alan etsiä sitä nyt riviesi välistä haravalla, hah ha ( no hätä, en kiusaa sinua enää aiheella).

    jope

    VastaaPoista
  6. "...ns. viinilasin-ääressä-pohdiskellaan-parisuhteen-tyhjyyttä -kirjallisuutta. Sen sijaan kirja joka väittää, intää, perustelee jotakin poliittista ongelmaa tai näkökulmaa, ei ole suosiossa. Poikkeuksena tietenkin etelä-afrikkalainen kirjallisuus apartheidista ja ihmisen luontosuhdetta peilaava kirjallisuus. Ne ovatkin aiheina hyvin turvallisia."

    Tässä on kyllä totuudenjyvänen: kukin ihmisryhmä luo helposti oman koodistonsa, jonka puitteissa voi olla aika rajukin, mutta ristiriitasempiin asioihin ei välttämättä puututa. Kirjailijat eivät ole tässä poikkeus. Henkilökohtaisesti en jaksa lukea "kuorolle saarnaavia" romaaneja, joissa on vahva moralistinen ote.

    Melender on kirjoittanut Stieg Larssonista aika tyhjentävästi, mutta otetaan nyt vielä kerran esimerkiksi. Larssonin kirjojen moraali menee näin: naisia halveksivat sovinistisiat ovat pahoja (aivan), raiskaajat saisivat maistaa omaa lääkettään (aivan) ja natsit ovat pahoja (ihan tosi?). Jos Larsson kirjoittaisi hyvin, niin ei tällaisissa halvaannuttavissa moraalineutronipommeissa mitään vikaa olisi, mutta kun hän on sanankäyttäjänä kovin keskinkertainen.

    VastaaPoista