lauantai 17. elokuuta 2013

Työhuoneen ovi

Kun aikoinaan aloitin opiskelut, minulla oli hyvin ylevä kuva yliopistomaailmasta. Ajattelin että se on minun maailmani: paikka jossa vakavissaan pohdittiin niitä asioita, joita olin ikäni pähkäillyt ja joista olin kiinnostunut. Kun sitten myöhemmin olin yliopistossa töissä, totuus paljastui. Akateemisen valtataistelun ero tavalliseen työpaikkariitaan verrattuna on siinä, että yliopistoihmisten vittuilu tapahtuu valtavan teoreettisen ja retorisen arsenaalin voimin.

Toki tämä kuva on yksipuolinen. Kyllä yliopistoissa oikeasti pohditaankin asioita, ja monet niissä työskentelevät kykenevät säilyttämään aidon palon työtään kohtaan. Tuo kokemus kuitenkin aiheutti sen, että kirjailijaksi ryhtyessäni olin jo vähän viisaampi. Tiesin että ala voi olla aivan yhtä kalsea kuin mikä tahansa muukin, jos alkaa keskittyä vääriin asioihin.

Kirjailijuudessa on kuitenkin eräs ainutlaatuisen mahtava puoli: se on yksi harvoista oikeasti vapaista ammateista, kunhan taloudellisen puolen saa edes jotenkin järjestettyä. Kirjailijan on mahdollista kieltäytyä osallistumasta kaikkeen sellaiseen oheistoimintaan, joka häiritsee kirjoittamista. Hän voi sulkea työhuoneensa oven ja keskittyä työhönsä.

Kun kuulen ilmaisun "kirja-alan murros", suljen yleensä korvani. Kyseessä on lähinnä teknisiin ja taloudellisiin asioihin liittyvä ilmiö, ja koska en ole kirjakauppias, asia ei varsinaisesti kosketa minua. En minä koskaan ole kirjoilla niin kauheasti rikastunut, että minun kannattaisi menettää yöuniani moisten huolien takia. Luullakseni aika moni kirjailija ajattelee samoin.

Viimeisen vuoden sisällä on kuitenkin alkanut kuulua oikeasti väsyneitä äänenpainoja. Tämä on vain oma, yksittäisiin tapauksiin perustuva näkemykseni, mutta tuntuu siltä kuin monelta olisi katoamassa ylpeys omasta työstä. Kirjailijat tuntevat olevansa heitteillä ja turhia ihmisiä, elleivät he ole sesonkikelpoisia ja keskivertolukijaa kiinnostavia.

Kyseessä on täydellinen väärinkäsitys. Kirjailijuus ei koskaan ole ollut sesonkien ja myyntilistojen, vaan luovan hulluuden ala. Jos tämä kuulostaa naiivilta, se johtuu vain siitä, että liian moni on niellyt kaupallisten näkökohtien loihtimat tuomiopäivän enteet.

Jos kirjojen kokonaismyynti laskisi äkkiä 20 prosenttia, se olisi toki katastrofi. Kustantamot irtisanoisivat entistä enemmän työntekijöitä ja kirjakaupat kaatuisivat.

Mutta kirjailija voisi jatkaa työtään. Ei kirjojen lukeminen lopu. Ja eihän niiden kirjoittaminen koskaan ole ollut kovin tuottoisaa toimintaa kuin häviävän pienelle vähemmistölle. Jos siis perinteiset julkaisukanavat alkavat tökkiä, täytyy löytää uusia. Onhan uudelleen organisoitumista jo tapahtunutkin osuuskuntamuotoisten kustantamoiden myötä. Ja hienoa tietysti olisi sekin, jos kirjojen lukijoille löytyy kanavia, joiden kautta he saavat tietoa muistakin teoksista kuin niistä, jotka muutama kirjakauppias ja toimittaja ovat päättäneet tärkeiksi (tässä ehkä haaste kirjabloggaajille. Kaivakaa tasaisin väliajoin esiin omituisuuksia, vanhoja ja uusia. Sellaisia kirjoja, joista ette ole koskaan kuullut mitään.)

Tämän postauksen tarkoitus on kaiketi rohkaista kollegoita, joilta olen hiljattain kuullut turhautuneita tarinoita. He rakastavat yhä kirjoittamistaan, mutta tuntevat alan nihilistisen nokkimisjärjestyksen hiipivän työhuoneisiinsa.

Neuvoni heille on: sulje se työhuoneen ovi. Sillä voi olla hintansa, mutta se ei missään tapauksessa ole korkeampi kuin se, että menettää intohimonsa kirjoittamiseen.

17 kommenttia:

  1. "Ja hienoa tietysti olisi sekin, jos kirjojen lukijoille löytyy kanavia, joiden kautta he saavat tietoa muistakin teoksista kuin niistä, jotka muutama kirjakauppias ja toimittaja ovat päättäneet tärkeiksi."

    Minusta kirjablogit ovat nimenomaan tuo kanava!

    VastaaPoista
  2. Varmasti ovat jo, mutta niissä käsiteltyjen teosten kirjo voisi olla laajempikin. Tässä voisin myös itse ryhdistäytyä. Luen paljon kirjoja, joista en kirjoita tänne mitään, kun ajattelen että olen käytännössä ainut ihminen maailmassa, jota joku erikoisempi teos kiinnostaa (mikä on tietysti aina pötyä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voipa olla. Itse en kirjoita kovin lukijalähtöisesti, eli en mieti, kiinnostaako kirja lukijoita, vaan kirjoittelen yksinkertaisesti siitä mitä on tullut luettua. Jos jotakin muutakin kiinnostaa, se on kiva bonus!

      Poista
    2. Hyvä periaate, sekä kirjabloggaajalle että kirjailijalle!

      Poista
  3. Loistavaa! Olen täsmälleen samaa mieltä. Kiitos tästä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
  4. Tätä aihetta on toki käsitelty usein ennenkin mutta vielä kerran tunteella: monessa blogissa luetaan jo nyt varsin erikoisia kirjoja. Satunnainen lukija ei vain ehkä huomaa sitä, koska ei kiinnitä huomiota oudoista kirjoista kirjoitettuihin bloggauksiin. Sille ei bloggaaja voi mitään.

    VastaaPoista
  5. Niin varmasti. Ongelma onkin ehkä eräänlaisessa "genreytymisessä": jos kirjoittaa pelkästään erikoisuuksista tai vähemmän tunnetusta kirjallisuudesta, kohtalona on automaattisesti marginalisoituminen eli suuri osa lukijoista ei löydä blogia.

    Luulen kuitenkin, että suuri osa lukee hyvin laajalla skaalalla. Hiljattain aloin kirjoittaa bloggausta Flynnin Kiltistä tytöstä ja Mishiman Temple of the Golden Pavillionista, mutta ajattelin sitten, ettei niistä voi kirjoittaa samassa postauksessa (toinen on tuore menestystrilleri ja toinen klassikko). Näin jälkikäteen ihmettelen, miksei voisi.

    Mutta kirjablogit oli tässä vain sivujuonne, vaikka aika tärkeä sellainen. Kyseessä on mukavan omapäinen kirjalliskenttään liittyvä tekijä, jonka merkitys saa minun puolestani vain kasvaa.

    VastaaPoista
  6. Jos joku aasinsilta löytyy kirjojen välillä niin mikä ettei :) (En ole Flynniä lukenut joten en tiedä löytyykö)

    Mutta joo, tuo "taloudellisen puolen saa järjestettyä" on keskeinen pointti, harrastelija voi toki aina tehdä mitä huvittaa ja hyviä harrastelijoita on siinä missä huonoja ammattilaisiakin mutta muuttaahan se toki alan luonnetta jos yhä suurempi osa tekijöistä kirjoittaa muun sivussa (sama juttu toki akateemisessa tieteenteossa).

    Mitä taas tulee ylpeyteen omasta työstä, tuo linkittyy vahvasti materialistis-konsumeristiseen maailmankuvaan jossa ihmisen arvo määritetään yksinomaan rahassa. Itse en moista maailmankuvaa jaa enkä ymmärrä miksi muutkaan viitsivät, mutta jostain syystä se on tavattoman suosittu...

    VastaaPoista
  7. Taloudellisessa tilanteessa on tietysti erilaisia ongelmia riippuen elämäntilanteista (missä asuu, onko perhettä jne.). Itse olen viettänyt koko päätoimisen kirjailijan aikani luultavasti köyhempänä kuin koskaan ennen (opiskeluaikoja lukuun ottamatta), mutta se ei tunnu siltä. Raha riittää jopa paremmin kuin kokopäivätyöaikoina. Ehkä duunarina täytyi "maksimoida" vapaa-aika tuhlaamalla tuhottomasti rahaa? En tosiaan tiedä. Toki olisi mukavaa, jos olisi jotakin varmuutta esimerkiksi siitä, millä elän kahden vuoden päästä, mutta erään kollegan sanoin: "ei kannata miettiä liikaa."

    Olen täysin yhtä ymmälläni siitä, että myös kulttuurialan ihmiset on saatu aivopestyä siihen, että raha on arvon mittari. Että pitäisi rikastua (ei vain elää) työllään, jotta sillä olisi jotakin arvoa. Kysyn ihan vakavissani: mikä siinä rikastumisessa on oikeasti niin hienoa? Joskus kalastusreissuillani menen valtavien ökytalojen ohi enkä tunne minkäänlaista ilon liikahdusta. Vaurauden symbolit yleensäkin (kalliit autot, vaatteet, purjeveneet tms.) ovat yksinkertaisesti ja säännönmukaisesti aivan helvetin tylsiä asioita.

    Olen miettinyt, että ehkä aineellinen rikkaus on vähän kuin heroiini. Sitä pitäisi kokeilla, jotta voi tajuta, mikä siinä on niin mahtavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä rahalla kaiken mittaamisesta olisi tosiaan päästävä. Rahan ja tavaran omistaminen ei tarkoita että elämä olisi oikeasti rikasta.

      Purjeveneistä olen kyllä eri mieltä. Tai itse väline on ehkä tylsä, mutta se mitä sillä voi tehdä on aika vapauttavaa. Omistaa en purjevenettä kyllä haluaisi.

      Jos haluaa kokeille tujakkaa henkistä heroiinia, niin kannattaa kokeilla materiasta ja materialismista luopumista. Ja hyvä puoli on se että tämän "heroiinin" vaikutus on pitkävaikutteinen toisin kuin ostamisen.

      Poista
    2. Voi olla, että purjevene edustaa minulle niitä pankkien mainosten purjeveneitä, joissa H&M- ja Dressman -mallit näyttävät viettävän eläkepäiviään. Purjehtimisen ajatus sinällään on toki viehättävä. En kai olisi kirjailija enkä mikään, ellen näkisi siinä piilevää runoutta.

      Materiasta en osaa luopua, mutta yllätyksekseni olen huomannut, etten ole ollenkaan pahimmasta päästä materiakoukkuun jääneitä.

      Poista
  8. Eikös Raittila ole esittänyt, että kirjailijan olisi kohtuullista saada se minkä esim. saa sairaanhoitaja tai opettaja. Minusta, lukijana, soisin sen kirjojen tekijöille mielihyvin. Itse lukijana pyrin ostamaan ainakin pari, kolme kotimaista täysihintaista uutuusromaania/esseekirjaa jo ihan periaatteen vuoksi. Luen pääasiassa angloamerkkalaista, ranskalaista ja saksalaista proosaa ( ja viime ajat tietenkin Knausgårdia) mutta teen kaikkeni löytääkseni itseäni aidosti kiinnostavia kotimaisia. Aina löytyy jotakin. Ja teiltä kirjailijoilta minä, ja varmaan suurin osa lukijoista muutenkin toivoo nimenomaan sitä, että teos on kirjoitettu täysin laskelmoimattomalla asenteella oli se sitten viihdettä tai post-post-modernia tavaraa. Silti välillä syyllistän itseäni siitä, miksi ne itselleni kovimmat nimet löytyvät nimenomaan käännöskirjallisuuden puolelta. Miksi ne (muka) puhuttelevat minua enemmän, vaikka suomalaisista ei voi kukaan kertoa paremmin kuin toinen suomalainen. Jatkakaa siis. Täällä kyllä kirjat luetaan, punnitaan, niitä arvostetaan tajuttomasti jos arvoa niistä löytyy.

    jope

    VastaaPoista
  9. Tuohon Raittilan kommenttiin suhtaudun varauksellisesti, mutta on totta, että kirja-ala on organisoitu niin, että siinä ei välttämättä alkutuottaja saa aivan sitä, mitä ansaitsisi (ehkä kirjailijat ovat maanviljelijöiden kanssa yllättäen samassa veneessä!). Mutta ajat muuttuvat ja rakenteet siinä mukana.

    Hatunnosto Jopelle siitä, että luet ja ostat kirjallisuutta! Äläkä liikaa sitä murehdi, että enemmistö lukemastasi on ulkomaalaista. Niitä ei-suomalaisia on kuitenkin murskaava enemmistö, joten ihmekö tuo, että kirjoittavat myös suhteessa enemmän mielenkiintoista kirjallisuutta.

    VastaaPoista
  10. Haastetta ei tarvitse edes esittää, koska kyllä kirjablogit nostavat esiin kirjoja, joista "kukaan ei ole koskaan kuullutkaan". Ks. tämä, muutkin bloggaajat ovat vastaavia listoja laatineet: http://sbrunou.blogspot.fi/2013/06/tule-lukemaan-vahalevikkisten-kirjojen.html

    VastaaPoista
  11. Mahtavaa, Salla! Näköjään blogeissa kirjoitetaan nykyään paljon laajemmin kuin olin älynnytkään (sain myös privaattiviestinä yhden kommentin aiheeseen).

    VastaaPoista
  12. Hyvä postaus. En tiedä mitä tarkkaan ottaen tarkoitat väsyneillä äänenpainoilla (turhautuminen/paasaaminen?) ja kuulunko mahdollisesti turhien kommentaarien esittäjiin, mutta kuten sanoit: ylpeys työstä on olennais(in)ta.

    Uskoisin että tunnustuksen saaminen on se tärkeä pointti, usko siihen että tekee jotain merkityksellistä ja jaettavaa. Viime kädessä se tarkoittaa lukijoiden palautetta ja kollegoiden arvostusta, ei niinkään palkintoja ja myyntikäyriä. Jos paino kallistuu näiden jälkimmäisten puoleen, kannattaisi varmaan miettiä omia motiivejaan kirjoittamiselle. Lainaan Martin Enckelliä: "Miten menestystä mitataan? Eikö tusina eläytymiskykyistä ja tarkkavaistoista lukijaa ole jo jotain valtavan suurta, se on enemmän kuin mitä useimmilla on läheisiä ystäviä, ihmisiä jotka todella kuuntelevat."

    Mitä taloudelliseen puoleen tulee, tavallaan ymmärrän Raittilan asenteen. Miksi kirjailija ei voisi/saisi saavuttaa keskiverto palkansaajan elintasoa? Monella on kuitenkin perhe elätettävänään. Toisaalta uskoisin että monelle riittää jo se, että tulee jollain tapaa toimeen kirjoittamisella/kirjoittamisen liepeillä. Jos ei tule, turhautuneissa äänenpainoissa ei liene ihmettelemistä.

    Kirjailijan vapaus on siis melko suhteellista. Minusta ilmaisu "vapaa kirjailija" on melko absurdi. Vapaus kirjoittaa mitä haluaa sisältyy kirjailijuuteen jo lähtökohtaisesti. Merkityksetöntä ei ole sekään millaisessa tilassa elää, millaista happea hengittää. Kirjoitus itsessään ei riitä, jos se ei ole jonkinlaisessa balanssissa muuhun elämään, sosiaalisiin suhteisiin jne.

    Ihmettelisin suuresti, ellei suurin osa kirjailijoista jo alalle ryhtyessään sisäistäisi näitä asioita. Pettymys ja turhautuminen kun voivat pahimmillaan viedä ennenaikaiseen hautaan.

    Sinullahan asiat eivät liene mitenkään huonosti(?). Moni saa tyytyä hyvin minimaaliseen tai olemattomaan huomioon, puhumattakaan esim. käännöksien myötä toisenlaistenkin kulttuurimaisemien tavoittamisesta. Jäin miettimään millainen mahtoi olla postauksesi empatiakerroin, ehkä se jäi minulle hieman epäselväksi.



    Vielä tuosta uudemmasta postauksesta. Runouden näkökulmasta kieli ei voi koskaan olla pelkästään väline. Tuskin se on sitä kaikille prosaisteillekaan. Kielellä on monenlaisia esteettisiä ulottuvuuksia, joita ei edes tarinan tarvitse hyljeksiä.

    VastaaPoista
  13. Kristian, uudempaan postaukseen liittyvään kommenttiisi: luulen että suhteeni kieleen on erilainen kuin monella muulla kirjailijalla eli ajattelen enemmän kuvan kuin sanan kautta ja mm. piirrän paljon kirjoittamisen apuna (toki kaltaisiani on myös muita).

    "...millainen mahtoi olla postauksesi empatiakerroin, ehkä se jäi minulle hieman epäselväksi."

    Postauksen tausta on sellainen, että erään tapahtuman tiimoilta olin aika paljon kirjailijoiden kanssa yhteyksissä ja keskustelu eksyi näihin yleisempiin juttuihin. Tulin surulliseksi siitä, että monet arvostamani ja aiemmin ikään kuin kirjakentän "peruspilareihinkin" kuuluvat on saatu tuntemaan itsensä turhakkeiksi tässä kirjallisuusalan murroksen ja muun kaupallislähtöisen paskanjauhannan maailmassa. Eli kirjakauppa ja -kustantajatkin ovat saaneet omat ongelmansa kuulostamaan kirjailijoiden ongelmilta, mitä ne eivät pohjimmiltaan ole (ei ole kirjailijan ongelma, jos kirjamyynnin kanavat muuttuvat tai kokonaismyynti notkahtaa). Tunnistan tämän tunnelman, sillä olen kamppaillut huonoina hetkinä sen kanssa itsekin. Eihän koskaan ole hyvä, jos sille tielle lähtee, eli aina tuntuu, että jonkun toisen kirjaa hehkutetaan enemmän jne.

    Tuo kaupallinen puhe on toki osa kirjailijankin elämää, sillä haluaahan jokainen meistä lukijoita ja mielellään rahaakin. Ongelma vain on se, että mikäli tästä kirjailijaelämän puolesta tulee vallitseva arvo, se alkaa näkyä yleisenä pessimisminä ja epätoivoisena pyrkimyksenä miellyttää jotakin kuvitteellista keskivertoyleisöä. En nyt äkkiseltään keksi masentavampaa lähtökohtaa kirjoittamiselle...

    Tähän liittyen Grafomania-blogissa ja Pasi Ilmari Jääskeläisen blogissa käytiin mielenkiintoista keskustelua "kirjailijablogien kuolemasta". Näkökulmat olivat aiheellisia ja mielenkiintoisia, mutta henkilökohtainen suhtautumiseni asiaan on tämä: pidän tätä blogia, vaikka täällä kävisi vain muutama ihminen joskus huhuilemassa (vrt. Enckell-sitaattisi!). Nautin tästä. En saa kaikkia ajatuksiani kirjoihini tai pari rivin FB-päivityksiin, joten kirjoitan ne tänne. Jos blogilla on jokin mainosvaikutus kirjamyyntini osalta, niin hienoa! Voitan kaikilla rintamilla. Lähtökohta on kuitenkin henkilökohtainen ja intohimoon liittyvä, niin kuin taiteessa aina.

    VastaaPoista