maanantai 26. elokuuta 2013

Voiko unta kirjoittaa?

Kumma juttu. Jo nuorena muistan ihmetelleeni kirjailijoita, jotka sanovat "rakastavansa kieltä".

En tunnista tällaista rakkautta itsessäni. Hion tekstiäni ja iloitsen, kun se soljuu, hyökkää tai häiritsee sopivalla tavalla, mutta en osaa rakastaa kieltä. Kieli on väline enkä yleisestikään osaa suhtautua kovin innostuneesti välineisiin. Autolla liikutaan, puhelimella soitellaan ja tietokoneella kirjoitetaan. Ne kaikki hoitavat hommansa, mutta ainahan niissä on jokin pielessä.

Kieli on samaa maata, puutteellinen työkalu. Kuin yrittäisi soittaa viulua sorkkaraudalla. Riemuitsen, kun puhdas nuotti löytyy, mutten rakasta sorkkarautaa. Sitä nuottia rakastan.

Selkeiten kielen masentava likiarvoisuus tulee esiin unipäiväkirjaa pitäessä. Ilmiö on toki tuttu jokaiselle, joka yrittää kertoa unta: "se oli tavallaan niin kuin meidän koti, muttei kuitenkaan", "se henkilö oli Matti Nykänen, mutta sitten se olikin niin isäni ja sitten ikään kuin paavi" ja sitä rataa. Kieli banalisoi ja eksyttää, vaikka uni olisi kirkkaana vielä mielessä.

Jokin aika sitten eräs blogin lukija lähetti minulle ylös kirjoittamiaan unia. Niissä minua hämmästytti se, miten vähin sanoin kyseinen ihminen on saanut vangittua unikuvia, joissa on tavoitettu unen omituinen tyylilaji ilman, että ollaan kompastuttu yksityiskohtiin tai toisaalta siloiteltu liikaa. Luvan (ja kiitoksen) kanssa julkaisen tässä muutamia.

Olen matkalla kuuhun, jonkinlaisen aluksen kyydissä. Heti, kun tajuan matkan mittasuhteet ja näen maan, rakennusten ja puiden loittonevan yhä nopeammin, iskee valtava kaipuu takaisin. Ikävä ja kauhu siitä kuinka kauas joudun niistä joita rakastan.

---





Kävelen lasista siltaa sumuisen ja sateisen kaupungin yläpuolella. Korkealla talojen päällä patsaiden tyhjät silmät eivät katso minnekään.



---





Vaellan metsässä, lumisessa maisemassa, mukana väsyneen ja raihnaisen näköinen vanha koira. Palkkionmetsästäjä raivohullun koiran kanssa jahtaa meitä ja aikoo repiä minut ja koirani kappaleiksi. Se on tässä maailmassa normaali käytäntö. Jos joku kulkee vapaana luonnossa niin palkkionmetsästäjä hakee sen pois, antaa raivohullun metsästyskoiransa raadella.



---



Lähden kaupungista erämaahan, vuoristoon. Tulen välillä pieniin kyliin tai kaupunkeihin. Lopulta olen korkealla, jäisellä vuorella kuolemassa ja pidän kovassa tuulessa kädessäni haalistunutta kuvaa naisesta.



---



Olen isossa tilassa, baarissa, kai ulkomailla. Pitää kirjoittaa lappuun numero ja sitten tavataan joku toinen ihminen. Paljon naisia, jotka haluaisin tavata. Tapaan jonossa naisen joka ehdottaa seksiä.



---



Nainen on valtavan roskapöntön sisällä, kaiken roskan ja pussien alla ja tulee

sieltä ylös.



---





Sanoittaja tulee kotiini ja antaa kynän. Kirjailija menee keskusteluohjelman vieraaksi ja kamera kohdistuu hänen ohimoonsa, jossa on reikä aivoihin, siellä näkyy värikästä, sähköistä, liikkuvaa seittiä. Menen toisen kirjailijan kanssa kerrostaloon. Oksentelemme rappukäytävässä ympäriinsä.



---



Ajan kovaa vauhtia liian pienellä autolla maantiellä. Jalat tulevat ulos autosta ja osuvat tiehen. Penkki on liian lähellä rattia.



---



Ollaan laiturilla ja kaveri putoaa kahtena päivänä peräkkäin järveen.



---



Olemme siskon kanssa sillalla rautakopissa. Se on ensin normaali paikka katsella maisemia. Sitten valtavan nosturin masto alkaa tulla kohti, se lähenee ja lähenee ja häkin reunat estävät pakenemisen ja nosturi tulee massiivisena lähemmäs ja lähemmäs. Jos emme pääse pois, häkin laidat murskaavat meidät.



---



Melon järvellä ja katson miten rantakiven vieressä kirkkaassa vedessä näkyy monta isoa käärmettä kerällä, ja kaloja tai kilpikonnia. En mene lähelle. Käärmeet aukovat suutaan. Menen rannalle. Se pelottaa, koska tiedän, että vedessä on jotain jota pitää päästä karkuun. Löydän kaivon, sellaisen jossa on katos. Katoksessa, kaivonreiän yllä roikkuu kirkonkello. Reunoilla on sen verran tilaa että välistä mahtuu menemään alas kaivoon. Menen alas pimeään.

16 kommenttia:

  1. Olipa kiehtovia unikatkelmia! Olen itsekin villi uneksija ja olen joskus kirjoittanut uniani ulos. Niitä on ollut ilo lukea myöhemmin, koska tuoreiden unien yksityiskohdat ovat niin hämmentäviä.

    Olen kyllä samaa mieltä siitä, että kieli on unen kuvaamiseen haasteellinen työkalu.

    VastaaPoista
  2. Oma kokemukseni on, että vasta ajan päästä saattaa saada kuvaa siitä, mihin jokin tietty uni on (mahdollisesti) liittynyt. Mysteerejä ne ovat kuitenkin loppuun saakka.

    Unen muistiin kirjaamisen kaksi ongelmaa mielestäni ovat nämä: 1. Liika järkeistäminen, eli se, ettei kirjoita unta suoraan, vaan yrittää liiaksi kääntää sen valvelogiikan mukaiseksi. 2. Edelliseen liittyen se, että korostaa asioita, jotka ovat loogisia ja pitää toisia asioita merkityksettöminä (olen joskus jälkikäteen tajunnut, että jokin täysin merkityksettömänä pitämäni yksityiskohta on itse asiassa ollut hyvin olennainen unen näkemisen aikoihin).

    VastaaPoista
  3. Joskus tuntuu, että unessa joutuu pohjattomaan kaivoon jossa on ihmiskunnan yhteinen kehityshistoria. Kaikki tunteet, tajunnan ja tietoisuuden syvyys.

    Unien syvyyteen vaikuttaa ehkä se, kuinka auki ihmisen alitajunta on.

    Tuo viimeinen uni jossa mennään kaivon sisään voisi olla metafora
    unista itsestään. Käärmeet, vesi, kirkonkello (uskonto), kaivo - isoja symboleita kaikki, joille löytyy paljon merkityksiä, mutta ne merkitykset me ollaan luotu itse. Niistä mennään poispäin, niiden alle pimeään, sinne mistä unet tulee. Sinne missä tai mille ei ole sanoja.

    En osaa sanoa, koska tuon näkemisestä ei ole vielä kauan aikaa. Enkä muutenkaan :)

    T. Noiden unipätkien lähettäjä

    VastaaPoista
  4. Kiitos, kun annoit jakaa nuo unesi!

    Tuntemattoman ihmisen unista osaa sanoa vielä vähemmän kuin läheisten tai omista, mutta noissa lähettämissäsi minua viehättää niiden selkeys. Kuten yllä kirjoitin, unta on masentavaa yrittää muuttaa sanoiksi, mutta noissa sinun kiteytyksissäsi on viehättävää kirkkautta ja hyvä tasapaino sekä kielen että autenttisen unen vaatimusten välillä (et käytä juuri lainkaan sanoja kuten "kuin" tai "ikään kuin", jotka ovat yksi merkki tietoisen mielen yrityksestä väkisin rationalisoida unta).

    Manaan aina unista puhuessani esiin Jungin nimen, en siksi että hän olisi maailman johdonmukaisin ajattelija, vaan siksi, että hänen lähtökohtansa tuntuu todelta. Jung pitää unia ensisijaisesti "puhtaan luonnon yrityksenä puhua". Se selittää, miksi unessa on yleensä mukana selkeä vierauden elementti. Useinhan ihminen saattaa ääneenkin ihmetellä, että miten minun pääni voi luoda sellaisia kuvia ja tilanteita.

    Ei se omasta kokemuspohjastaan voikaan, sillä (jos Jungia uskomme), unet ovat lähellä sitä rajapintaa, jossa tajunta on _lähes_ kosketuksissa puhtaaseen biologiaan ja vaistoon, joka ei ole yksilöllistä vaan yhteistä kaikille ihmisille, ehkä jopa ihmistä lähellä oleville eläimille (lapset muuten tutkitusti näkevät enemmän eläinunia kuin aikuiset). Vaikka unessa on arkisia ongelmia ja tilanteita, niissä on usein outouden tunnelma, joskus jopa kauhun- ja riemunsekainen äärettömyyden tuntu.

    Aika hurja ja viehättävä ajatus: teemme joka yö arkeologisen aikamatkan lähelle niitä seutuja, joilla tietoisuus syntyi. Ensin sekavina pyhyyden sävyttäminä esiloogisina tunnemyrskyinä ja sitten, vuosituhansien saatossa, loogisina ajatuksina.

    Luulen, että ne ihmiset, jotka väittävät unia pelkäksi sattumanvaraiseksi aivojumpaksi tai "soittotaidottoman yrityksiksi soittaa pianoa", eivät koskaan näe kovin pysäyttäviä unia. En muuten oikein kykene itselleni selittämään, miten he voivat suhtautua asiaan niin latteasti.

    VastaaPoista
  5. "Jung pitää unia ensisijaisesti "puhtaan luonnon yrityksenä puhua"."

    Pidän tuota myös aidon taiteen kriteerinä. Joku vuotaa ihmisen kautta puhtaana ulos.

    Illalla luin taas Jungin "Unia, ajatuksia, muistikuvia" -kirjaa.
    Jungin ajatukset on aina tuntuneet tutuilta ja nimenomaan todelta.

    Nykyajan Jumalten ollessa mm. viihde, materia ja raha, ei ihme, ettei ole uskoa, että ihminen voi kokea ja tuntea jotain syvempääkin. Tiedostamattomina ne todella hallitsee ihmistä. Unetkin ovat vain pintaa kuten kaikki muu. Hienot vaatteet tyhjän kuoren päällä.

    VastaaPoista
  6. Marko: "unet ovat lähellä sitä rajapintaa, jossa tajunta on _lähes_ kosketuksissa puhtaaseen biologiaan ja vaistoon, joka ei ole yksilöllistä vaan yhteistä kaikille ihmisille, ehkä jopa ihmistä lähellä oleville eläimille..."

    Hieno postaus ja kiintoisia kommentteja. Tuosta, mitä sanot Marko, tulee mieleen Robert Holdstockin Alkumetsä -kirjasarjan idea. Siinähän on keskiössä outo metsä, jossa ihmisten alitajunnan liikkeet aineellistuvat ihmishahmoiksi tai muiksi olioiksi, joita kutsutaan mytagoiksi. Ja ne ilmaantuvat poikkeuksetta myyttisinä hahmoina ihmisten muinaishistoriasta, eräänlaisina muistoina alkuajoista, johon ainoastaan alitajunnalla on enään yhteys. Se mistä siinä on lopulta kysymys, on hauska itsekseen spekuloida. Kuten voisivatko muistot siiryä dna:ssa, ikään kuin solumuistina. Vaikka tuollaiset selitykset ovatkin tosielämässä soopaa, on niillä hauska fantasioida.

    En tiedä oletko lukenut yhtään kyseisistä kirjoista, mutta kannattaa. Ainakin kaksi ensimmäistä. Ja jos pidät kaikenlaisesta oudosta ja ajoittaisesta psykedeliasta, tämä lienee juuri sinulle. Kauhuakin on mukana jossain määrin.

    VastaaPoista
  7. Unia, ajatuksia ja muistikuvia -teos on ehkä parasta Jungia, etenkin se alkuosa, jossa hän käsittelee lapsuuttaan. Suosittelen myös muutama vuosi sitten vihdoin julkaistua Punaista kirjaa, joka on Jungin itsensä kuvittama "sairauskertomus" tai henkisen kamppailun kuvaus, miten sen kukin nyt haluaa tulkita (en tiedä löytyykö kirjastoista, mutta kirja maksaa satoja euroja ja on melkoisen massiivinen jo kooltaan). Kyseessä on kuitenkin eräänlainen uni- tai jopa hallusinaatiopäiväkirja. Kirjoitin siitä vanhaan blogiini joskus. Pitää katsoa, jos tekstin saisi vielä ongittua.

    Korppi: Sinällään mielenkiintoista, että muistaakseni Alkumetsä oli yksi niistä kirjoista, joita yritin lapsena lukea, mutta se oli kummallisuudessaan liian ahdistava (kannessa jokin metsän ja ihmiskasvojen yhdistelmä tms.). Pitääpä palata siihen, sillä idea on mielenkiintoinen!

    VastaaPoista
  8. Yllä kirjoittamaani vasten ei muuten liene sattumaa, että Unkoira-romaanissani on nimenomaan tuo idea, että uni on "luontoa, joka yrittää puhua", eli siinä toistuva uni-/harhakuva on koira, joka yrittää kommunikoida. Mielenkiintoista sekin, että valitsin juuri koiran, eli eläimen, jonka ihminen on kesyttänyt jo vuosituhansia sitten. Se on ikään kuin puhtaan luonnon ja ihmisen maailman rajalla.

    En tietoisesti muista kirjoittaessani ajatelleeni noin, mutta ehkä romaanitkin ovat siinä mielessä lähellä unta, että ajan kuluttua vasta alkaa nähdä yhteyksiä.

    VastaaPoista
  9. Täytyy tutustua Holdstockiin.

    Marko: Joskus kirjastolla katselin Itsevalaisevat romaanisi takakantta, menin istumaan, aloin lukea ja luin sen kerralla. Siinä vetosi nimenomaan tietty unenomaisuus ja selittämättömyys.

    VastaaPoista
  10. Kiitos, J! Luulen että tuo piirre on ja tulee olemaan osa kaikkea kirjoittamistani.

    VastaaPoista
  11. Tuosta unesta, jossa olin rautahäkissä:

    Joseph Campbell puhui, että sielun keskus ei ole neliö, laatikko, kuten talot ja huoneet. Se on vapaa tilasta ja ajasta. Ego on neliö. Kun egon neliö murtuu ja hajoaa, tapahtuu aika iso muutos ihmisessä. Disengagement. Kazimierz Dabrowskin positive disintegration.

    Sanonta "sielu lepää" sopii siksi niin hyvin maisemiin ja luontoon, koska niitä ei kahlitse mikään. Ne eivät ole neliöitä, suljettuja tiloja.

    En oo koskaan halunnut laitoksiin, kouluihin. En oo viihtynyt niissä. Sielu lepää avarassa maisemassa, luonnossa. Tietyn naisen seurassa. Sellaisen ihmisen seurassa jolla on sielu. Ja musiikissa.

    Näin tuon unen kun olin vielä työpaikassa, jossa en viihtynyt. Porukassa johon en kuulunut. Josta piti päästä pois. Tää koneisto murskaa ihmisen jos sen antaa tehdä niin. Jos pysyy häkissä.

    Voi myös elää ihmisiksi, ei osana jotain helvetin koneistoa.

    VastaaPoista
  12. Nuo unet kirjaksi, ja niitä lisää, ja ensi syksyn unirunokirja on siinä!

    J pohti avointa ja rajattua tilaa. Se voi olla juuri noin. Tosin en ihan ymmärrä mihin J viitta sanalla "koneisto" ja "häkki". Tai kai siis tietenkin siihen, minkä itse niiksi kokee. Ne voivat olla erilaisia eri ihmiselle ( mikä ajatus, hah!). Itse viihdyn hyvin kotona. Juuri siellä minua ei murskaa mikään, minulle se ei ole häkki, vaan vapaa avoin tila, jossa minua kohtaan ei esitetä vaatimuksia ( tai no vaimo ja lapsi...). En koe suuria yheyden tai vapauden tuntemuksia luonnossa. Meren rannalla ehkä, mutta esim. metsä on minulle hyvin suljettu tila, kuin se häkki melkein. Metsät ovat minulle muureja. Haluaisin nähdä kauemmas. Suomalainen maisema tyssää usein metsänrajaan. Kuusten mustanvihreä muuri...se on kuin ajatusrajoitin.

    Olenkin avoimesti kateellinen avoimille maisemille. Skåne on minulle kauniimpi kuin Lappi. Itse näen mielelläni ihmisen jäljet luonnossa. Parasta on kun on ihmisiä kilometrin säteellä muttei lähempänä. Erämaassa minut valtaa pakokauhu. Mutta kun tuollaisessa laitoksista ( mitä ne sitten kenellekin ovat) vapaassa tilassa
    ( jota J kuvaa) pääsen kulkemaan, esim. juuri rannalla tai viljavilla peltoalueilla, tunnen silloin olevani yhtäaikaa sekä kirkkaasti hereillä että unessa. Siinä on jotain pelottavaa ja alkukantaista. Se ei liity luontoon tai luonnossa olemiseen vaan johonkin muuhun...sieluun, joo, okei....olemassaolon ytimeen...en tiedä. Ehkä joku tietää mitä yritän sanoa.

    jope

    VastaaPoista
  13. J:n unissa juuri tuo häkki ja se autoilu-uni (liian pieni tila, liikaa vauhtia) ovat sitä lajia, jollaisia itsekin näen, jos olen liian pitkään masentavien ulkoa saneltujen olosuhteiden armoilla.

    Jope, jos puhutaan maiseman ja muiden ulkoisten asioiden vaikutuksesta mielentilaan, jokaisella on siinä varmaankin oma näkemyksensä. Hyvä tapa testata asiaa on lähteä tutussa kaupungissa päämäärättömälle kävelylle. Oma reittini vie yleensä veden äärelle, oli se sitten joki, järvi tai meri.

    Toisaalta esimerkiksi pohjalainen tasainen peltomaisema ahdistaa minua, vaikka sehän on hyvin avara. Minulle se tuo mieleen Wyethin Christina's World -maalauksen, joka on yksi ahdistavimpia tuntemiani taideteoksia: http://mydailyartdisplay.wordpress.com/2011/01/03/christinas-world-by-andrew-wyeth/

    VastaaPoista
  14. Totta Marko, yleistä ja yhteistä sielunmaisemaa ei taida olla olemassa, edes jungilaisessa alkumyyttitilassa. Jonkun hyvä unimaisema on kaupunki, jonkun ranta, toisen korpi, toisen preeria. Siksi minua taas ahdistaa ( siis jos nyt liioittelen) puhe siitä miten luonnon pitäisi ihmiseen vaikuttaa, ja jos ei vaikuta, niin luontosuhde on "vääristynyt." Itse haluan pois kaupungista ( paitsi en aaamutyhjistä) ja metsistä avarimpiin maisemiin tai vesille. Siitä mikä kunkin oma maisema on, ei mielestäni ( voin olla väärässä) voi tulkita juuri mitään, ei sen enempää kuin unistakaan. No, minä saan pakokauhun ( siis jos taas liioittelen) massatapahtumissa ( Taiteiden yö...hah), mutta yhtä hyvin siellä puiden rajoitamassa metsässä.
    Mutta hei, sitten toisaalta taas maisemalla on iso ilmaisuarvo esim. surrealistisessa taiteessa, omissa henk.koht. surrealistissa unissa. Eli enpä sanokaan etteivät (uni)maisemamme kerro meistä mitään. On se ihminen monikerroksinen olento. Mutta silti täytyy välttää arvolatauksia mitä tulee ihmisten luontosuhteiden oikeellisuuteen. Kenenkään kotimaisemaa ei tule loukata. Ei edes minun naurettavan pateettista valtameren rantaa. Mielenkiintoinen merkintä tämä aihe kaiken kaikkiaan ja varsinkin ne unirunot. Keep on dreaming !
    jope

    VastaaPoista
  15. Henkilökohtaistahan se on missä tilassa tai maisemassa viihtyy, missä se sielun paikka on. Gary Snyder kirjoittaa Erämaan opetus -kirjassa jotenkin näin: Se minkälaisessa maisemissa on kasvanut 6-9 ikävuosina, määrittää sen millaisessa ympäristössä viihtyy aikuisenakin. Jotain tuollaista ja paljon muuta siihen liittyy.

    Mulla siihen maisemaan liittyy ehdottomasti vesi. Järvenranta tai vesilläolo rauhoittavat eniten. Rannoille ja korkeille paikoille vie aina omatkin kävelyt, vieraassa tai tutussa kaupungissa.

    VastaaPoista
  16. Tuo Snyderin kommentti pitää minun kohdallani täydellisesti paikkansa. Muutin kuusivuotiaana merenrantakaupunkiin, joten veden tärkeys tulee luultavasti siitä.

    VastaaPoista