Hairahduin romaanin taustatyön vuoksi tutkimaan klassikkosatuja.Yhdessä Punahilkka-sadun vanhoista versioista susi säästää isoäidin veren ja lihat ja syöttää ne Punahilkalle, joka pahaa aavistamatta kannibalisoi isoäitinsä. Toisissa variaatioissa susi houkuttelee alastoman Punahilkan sänkyynsä.
Nuo versiot muistuttavat siitä, että klassikkosatujen juuret ovat usein rujoissa kansantarinoissa, joita ei ollut tarkoitettu varsinaisesti lapsille. Esimerkiksi Punahilkka-tarinaan on luultavasti vaikuttanut Peter Stumppin ihmissusioikeudenkäynti, jossa kidutuksen pehmentämä syytetty "tunnusti" syöneensä suden hahmossa eläimiä ja ihmisiä. Vanhaan Ritari Siniparrasta kertovaan tarinaan taas on sekoittunut aineksia pahamaineisen lapsenmurhaaja Gilles de Rais'n hirmuteoista.
Kuten myyteissä, satujenkin selittämisessä on kaksi kilpailevaa lähestymistapaa. Toinen hakee historiallisia juuria, toinen psykologisoi. En oikein ole koskaan ymmärtänyt miksi nuo näkökulmat olisivat toisensa poissulkevia. Esimerkki:
Saduissa toistuu ilkeä äitipuoli -hahmo, joka piinaa tytärtään. Tämä asetelma on luultavasti ollut yleinen aikoina, joina tautien ja katovuosien jäljiltä jäi paljon orpolapsia. Ruokakunnan jatkoksi tipahtanut ottolapsi on tuskin ollut se äidin rakkain kultamussukka, joka on saanut kirmailla talouden kauneimmassa mekossa. Varsinkaan, jos on ollut jo omasta takaa tyttöjä, jotka piti saada jollakin ilveellä naitettua (entisaikaan suorastaan elämän ja kuoleman kysymys).
Hahmon tausta on siis luultavasti historiallisessa arjessa. Tästä huolimatta paha äitipuoli on nerokas satuhahmo myös psykologisesti. Hän ei ole "oikea" äiti, vaan äidin varjokuva, pimeä puoli. Juonitteleva, arvaamaton, raivoava, muita sisaruksia suosiva ja ehkä jopa tyttärensä nuoruutta ja kauneutta kadehtiva. Eihän oikeassa, idealisoidussa äidissä mitään sellaisia piirteitä voi olla.
Paha äitipuoli on kuitenkin sietokyvyn rajoissa, juuri sopivan etäisyyden päässä todellisesta kipupisteestä. Jos puhuttaisiin "oikeasta" äidistä, lapsi tuskin haluaisi tarinaa kuulla ja vanhemmat vielä vähemmän sitä kertoa.
Luulen, että sama psykologinen harhautus (psykoanalyysissä puhuvat siirtymästä) toistuu Punahilkan ja suden kuuluisassa sananvaihdossa, jossa Punahilkka ihmettelee isoäitinsä suuria käsiä, silmiä ja suuta. Yksikään pikkulapsi ei tietenkään saisi tuntea pelkoa tai inhoa nähdessään tutun kiltin isovanhempansa sairasvuoteessa. Ei, vaikka katse olisi lasittunut, kädet haparoisivat kohti ja suu ammottaisi avoinna.
Mutta eihän se olekaan isoäiti. Se on susi, joka on nielaissut rakkaan ja turvallisen mummin kammottavan olomuotonsa sisälle, jopa pukeutunut hänen vaatteisiinsa.
Nerokasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti