lauantai 26. lokakuuta 2013

Romaanin luulosairaus

Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -jutusta on jo jauhettu, joten laitan nyt vain yhden huomion, jota pidän itse henkilökohtaisista syistä tärkeänä.

Jos joku nuori kirjailija/kirjoittaja/lukija sattui tuon lukemaan, niin neuvon jättämään mielestä välittömästi. Kyseessä on kuolevan hevosen viime korskahdukset eli menneen Suomen kirjallisuuskulttuurin yritys vielä kyykyttää puhtaalla vanhatestamentillisella oikeaoppisuudella meidät kaikki kavahtamaan romaanitaiteen rappiotilaa. Maamme kulttuurielämä on erinäisistä poliittis-historiallisista syistä ollut vuosikymmenestä toiseen niin vinoutunut, että tilanteen normalisoitumista luullaan nyt virheellisesti sairaudeksi. Tuo ilmapiiri sai minut aikanaan nuorena kirjoittajana olemaan lukematta yhtäkään suomalaista romaania lähes vuosikymmeneen.

Suomalainen romaani on kyllä oikeasti myös sairastanut. Olen ennenkin kertonut, että nuorena kirjoittajana 80-luvun lopulla minulla oli tunne, että kaikkialla oli pelkkää tiiliseinää. Genrekirjallisuutta ei käytännössä ollut, vaikka Portin ja Tähtivaeltajan kaltaiset lehdet jo tuolloin kasvattivatkin niitä tekijöitä, jotka nykyään pärjäävät myös maailmalla ja edelleen aktiivisesti hakeutuvat Suomen rajojen ulkopuolelle. Ehkä muistikuva monokulttuuri-Suomesta on vieläkin tekijöiden takaraivossa. On tarve hakea lukijakuntaa muualta, varmuuden vuoksi.

Varmasti kirjoitettiin paljon hyvää, mutta itse kirjallisuuskenttä oli kai jossakin kansallisromantiikan kaikujen ja vasemmistolaisen yhteiskunnallisuuden yhteisjumissa, joka ei sallinut kerettiläisiä ajatuksia (niille jotka eivät näitä aikoja muista: 80-luvulla tuntui jotenkin täysin "väärältä" kirjoittaa fantasiaa tai edes mystiikkaan vivahtavia elementtejä suomalaiseen ympäristöön. Aivan kuin olisi tehnyt jotakin hävettävää ja rikollista. Tuo tunne oli hyvin konkreettinen).

Tätä vasten tuntuu kummalliselta SK:n jutun lause: "kirjallisuuselämä on köyhtynyt." Ei ole, paitsi kuulemma kirjailijan tulopuolella. Kirjallisuus on rikastunut. Suomessa voi nykyään kirjoittaa mitä tahansa. Ja kirjoitetaankin. Populaarilla ja tutulla tyylillä kirjoitetut romaanit vain (voitteko kuvitella?) saavat enemmän lukijoita.

Mainittakoon myös, että jutun yleissävystä johtuen tuli tunne, että haastateltavat ovat tavallaan toimittajan agendan uhreja. Heistä jokaisella nimittäin oli myös mielenkiintoista ja tärkeääkin sanottavaa. Toivottavasti nuo asiat pääsevät joskus paremmassa kontekstissa esiin.

Antti Majander kirjoitti aiheesta Hesarin kolumnissa (26.10.), ja Tommi Melender on vastannut blogissaan, joten siellä voi halutessaan jatkaa keskustelua.

Mutta lopetan valoisampaan nuottiin, joka tavallaan myös tukee kaikkea yllä sanomaani: onnittelen Emmi Itärantaa ja hänen Teemestarin kirjaansa Nuori Aleksis -palkinnosta! Ainahan sitä toivoisi palkintoja itselle, mutta Itärannalle on kyllä kunnia hävitä.

7 kommenttia:

  1. Marko, tuo näkökulma että kirjallisuuden eri genrejä on nyt enemmän, on muuten aivan totta. En ole ajattelut tuota itsekään, 80-luvulla lukemisen vakavasti aloittaneena olen ollut itsekin siinä jumissa jossa odotukset kohdistuvat aina samankaltaisina uusiin teoksiin. Sinun kaltaistesi kirjailijoiden kannalta se on varmasti todella vapauttavaa. Silti nuo toisenlaiset genret olen hyväksynyt helposti ulkomaisessa kirjallisuudessa. Tyhmää myös minulta. Suomi-kirjallisuuden ei tarvitse olla aina suomikirjallisuutta sen rajoittuneimmassa mielessä. Keep on goin` !

    jope

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Jope! Norjalaisilla on kuulemma ollut ainakin ennen sanonta "tämähän meni niin kuin suomalaisessa elokuvassa" (siis silloin, kun kaikki on mennyt päin helvettiä). Sekin kuvastaa ehkä sitä, että suomalaisissa taiteenaloissa on aiemmin ollut tietynlaista urautumista eli kaikki teokset lähettävät ikään kuin samaa viestiä, mikä on varmaan ulkopuolisen silmissä näyttänyt vähän koomiselta.

    Nykytilanteessa toki on ongelmia riittämiin, mutta ne ovat normaalin kirjallisuuskulttuurin ongelmia. Esimerkiksi käännösoikeuksien myymisen kasvu varmasti aiheuttaa ahdistusta joillekin kirjailijoille, jos heidän omia teoksiaan ei ulkomaille voi oikein viedä. Toivottavasti tämä ei aiheuta sitä, että aletaan kirjoittaa "ulkomaisille yleisöille" myös silloin, kun se on oman kirjailijaluonteen vastaista. Mikäpä olisi tämän maan kirjallisuus ilman näitä Nyléneitä ja Salmisia, joiden vienti toisiin kulttuureihin ei välttämättä onnistu, mutta joiden merkitys suomalaisille on suuri (Sahlberg sivusi tätä asiaa tuossa SK:n jutussa Ruotsin osalta).

    Mutta jotakin kummallista suomalaisessa kirjallisuudessa on tosiaan ollut. On täysin yhdentekevää, pitääkö vaikkapa kauhukirjallisuudesta, mutta kyseisen lajityypin lähes totaalinen puuttuminen on ollut sairauden oire. Se kertoo siitä, että alan rakenteissa on ollut joko tietoisesti tai vahingossa rakennettuja esteitä tietynlaisten tarinoiden kertomiselle. Hankalaa arvioida, kuinka monta lukijasukupolvea on tuosta syystä aikanaan vieraantunut kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta aivan varmasti sitä on tapahtunut.

    VastaaPoista
  3. Turun kirjamessujen aikaan puhuttiin runoudesta ja sen kustannustoimittamisesta. Helsingin kirjamessujen aikaan puhutaan nyt sitten proosasta ja nimikkeiden lisääntymisestä ja (ilmeisesti) tasapäistymisestä.

    Jopen kanssa samaa mieltä että genrejä on paljon enemmän kuin ennen. Minustakin se rikastuttaa proosan maailmaa.

    Mutta on työ ja tuska löytää kovasti rummutettujen kirjojen alta jotain, joka menisi ehkä vähän syvemmälle. Luen suureksi osaksi englanninkielistä kirjallisuutta, suomen proosan suhteen en ole aikoihin oikein ollut jyvällä. En ole lukenut yhtään Sofi Oksasta, en edes englanniksi.

    Maailmankirjallisuuden ongelma on tietenkin englannin kielen ja englanninkielisten maiden ylivalta. Niin moni kuin pystyy, yrittää kirjoittaa englanniksi. Seuraavaksi alan toivoa joltakulta suomennosta Mo Yanin Nobel-kirjoista.

    Ja voi olla tietenkin että joidenkin tarinoiden on epäilty olevan sellaisia, että ne eivät menestyisi Suomessa. Olisiko siinä ollut syy myös suomalaisen kirjallisuuden entisaikojen yhdenmukaisuuteen? Paitsi että en ole asiasta aivan varma.

    Suomen opettajien kanssa olen useasti puhunut kirjallisuuden osasta. Opettajat sanovat että kielen taju on hämärtynyt, että n.k. yleiskieltä ei välttämättä hallita enää yläkoulussa. Jos se on totta, niin vieraantuminen tapahtuu siinä vaiheessa kun lapset oppivat lukemaan! Se ei kuulosta hirveän mukavalta, ei yhtään!

    VastaaPoista
  4. Totta. Silloin kun kaikkea on paljon, on vaikeampi löytää itseä miellyttävät teokset ja tekijät median valitsemien nimikkeiden takaa. Toisaalta on aivan oma harrastuksensa ja jopa ylpeydenaiheensa löytää kaikkien rummuttamien teosten varjoon jääneitä romaaneja.

    Kun puhutaan nykykirjallisuuden ongelmista, haasteena on tunnistaa todelliset ongelmat ja erottaa ne esimerkiksi iän ja paljon lukemisen tuomista väistämättömyyksistä. Jos median ja lukijoiden ylistämä teos tuntuu lattealta, kyseessä saattaa olla ns. Led Zeppelin -ilmiö: mikään ei enää tunnu miltään, kun omia nuoruuden huikeita taidekokemuksia ei voi toistaa (musiikkimaailmassa on edelleen ihmisiä, joiden mielestä Led Zeppelinin jälkeen ei ole tehty merkittävää rockmusiikkia). Tällöin ongelma ei välttämättä ole siinä, mitä nykyään tehdään, vaan täysin luonnollisessa kehityksessä. Paljon lukenutta on vaikea säväyttää, kun "kaikki on jo tehty". Se on tietysti aivan totta, mutta tunne on hyvä asettaa oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kirjallisuuden historia esitetään yleensä kehityshistoriana, vaikka yhtä hyvin voisi puhua toiston historiasta, jossa kehitys on suurelta osin pintarakenteissa. Ei kirjallisuus niin kauheasti uudistu, joten jatkuva "tuoreuden" ja uudistumisen vaatimus on melko kohtuuton.

    Mutta suomalaisesta nykykirjallisuudesta vielä. Oma luettavien romaanien listani kertoo jo aika hyvästä ja monipuolisesta tilanteesta: Jyrki Kiiskisen Jonglöörin luin juuri. Seuraavaksi listalla joku näistä: Miina Supinen: Säde. Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Tiina Raevaara: Hukkajoki. Antti Tuuri: Alkemistit (kertoo suomalaisista alkemisteista. Tuuri muuten syvensi omaa käsitystäni pohjalaisten sielunelämästä aikanaan Wallenbergillaan. Täälläkin on luettu Boehmea ja Swedenborgia ja intouduttu jopa kapinoimaan kirkkoa vastaan).

    Mutta tämä tästä! Kuten tuossa mainitsit, molempia isoja kirjamessuja leimasi oma pieni polemiikkinsa. Ruumiita ei kuitenkaan tullut eikä kritiikissä kannata heittäytyä kohtuuttomuuksiin. Ja mikä koomisinta: luultavasti lukijat eli ne, jotka tätä kirjallisuustouhua kannattelevat, eivät näitä kuohuntoja edes huomaa.

    VastaaPoista
  5. Mo Yania tulossa, kiitos Kirjava Kammari.

    Ostin Velvet Undergroundin Banaani-älppärin Tukholmassa 1967, kun olin tienaamassa opiskelurahoja. Nyt olen kuunnellut Lou Reediä kolmatta päivää. Ei toistosta tietoakaan.

    Olet oikeassa: Suomen proosalistasi on komea! Pitää ehtiä kirjastoon.

    VastaaPoista
  6. Vaikka sitä kuinka luulee tajuavansa, että kaikkien meidän on täältä lähdettävä, Lou Reedin kuolema oli taas jotenkin hämmentävä uutinen. Tiettyjen tyyppien jotenkin olettaa vain olevan aina olemassa, ilkään kuin maailman vakikalustoa. Toisaalta, vähintään puolikuolematon Reed kai onkin, kun sinäkin kerran kuuntelet kolmatta päivää!

    VastaaPoista