maanantai 28. lokakuuta 2013

Stephen Kingin tiskiharja

Posti toi viime viikolla Käärinliinat-romaanin saksannokset. Kuulin jo jokin aika sitten, että suomeksi romaania ei enää mistään oikein löydykään, mikä on kyllä sääli ja kertoo ikävää kieltään kirjakierron nopeudesta (Leena Parkkinen kirjoitti aiheesta hiljattain kolumnissaan).

Kiinnostuneiden kannattaa siis joko mennä kirjastoon tai opetella saksaa! Tosin omissa varastoissani on vanhoja kirjoja jonkin verran ja aikomus on ollut usempaankin otteeseen niitä jollakin kilpailusysteemillä jakaa täällä blogissa. Sellainen kuitenkin siirtyy edelleen tulevaisuuteen ja vähemmän kiireisiin aikoihin.

Käärinliinoista tuli mieleeni eräs kirjoittamisen kummallisuus. Olen toisinaan jälkikäteen havainnut, miten nuoruuden lukukokemukset "plagioituvat" hieman muunneltuina aikuisiällä kirjoitettuihin tarinoihin. Itsevalaisevien taustalta löysin Ramsey Campbellin Nimetön-romaanin, ja Käärinliinoissa kummittelee eräs yksityiskohta Stephen Kingin romaanista.

Luin Kingin Uinu, uinu lemmikkini -romaanin (Pet Sematary) varhaisteini-iässä. En muista tarkkaa ikää, mutta jossakin kahdentoista tai kolmentoista vuoden kieppeillä. Romaani iski ilmeisesti johonkin hermoon, sillä luin sen käytännössä yhdeltä istumalta ja seuraavana yönä kävelin unissani. Vanhempani kertovat, että harhailin asunnossa ja kun he kysyivät, mitä etsin, olin vastannut: tiskiharjaa.

En nyt keksi tiskaamisen ja Kingin romaanin välille mitään yhteyttä, mutta sen verran myllerryksessä alitajunta ilmeisesti oli, että siivoukselle oli tarvetta.

Uinu, uinu lemmikkini -romaanin lopussa on kohta, jossa päähenkilö on haudannut vaimonsa lemmikkieläinten hautausmaalle (joka tarinassa herättää kuolleet henkiin). Odotellessaan vaimonsa paluuta haudan takaa päähenkilö pelaa pasianssia. Tuo yksinäinen korttipeli, arkinen ajankulu karmivien tapahtumien keskellä, on jäänyt romaanista vahvasti mieleen.

Käärinliinat-romaanin loppupuolella, juuri ennen suurimpia paljastuksia, oma päähenkilöni pelaa mielisairaalan kansliassa tietokonepasianssia:

Kortit siirtyivät pinosta toiseen nopeasti ja itsestään, siltä se tuntui. Hiiren painiketta naksautteleva liike oli liian pieni, jotta sitä olisi voinut pitää tietoisena. Kortit ilmestyivät sattumanvaraisesti, oli helpottavaa olla odottamatta mitään, hyväksyä ettei logiikkaa tai suunnitelmaa ollut.

Ulkopuolinen tuskin näkee näiden kohtausten välillä mitään yhteyttä, mutta itse tiedän asian varmasti. Se on se sama pasianssi, joka on jatkunut jossakin aivojen sopukoissa varhaisteini-iän unissakävelyistä saakka.

4 kommenttia:

  1. Käärinliinojen hyllyiästä onkin mentävä aasinsiltaa pitkin sivuavaan aiheeseen. Löysin nimittäin kirjamessuilla ensimmäisen kirjasi, Kirotun Maan. Kirja oli tietenkin pelastettava parempaan talteen, kun arvasin ettei se tulisi heti taas vastaan. Kirjojen hyllyiän ollessa kirjakaupoissa mitä on, on aina mukavaa kun divarista löytyy etsitty kirja. ;D

    VastaaPoista
  2. Mahtavaa! Nurinkurisesti taitaa ollakin niin, että tuota kirjaa on vielä nettikaupoissakin tilattavissa, mutta Itsevalaisevia ja Käärinliinoja ilmeisesti ei (ainakaan jälkimmäistä).

    VastaaPoista
  3. Torajyvissä on minusta taasen samoja asetelmia kuin Lovecraftin Varjo Innsmouthin yllä -novellissa. Olin juuri uudelleenlukenut ko. novellin kun tartuin tuohon Torajyviin ja ainakin omassa päässäni olin löytävinäni monenlaista yhtäläisyyttä.

    VastaaPoista
  4. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä nimenomaan Varjo Innsmouthin yllä oli nuorempana yksi Lovecraft-suosikeistani, vaikka aika usein moni muu novelli nostetaan sen yläpuolelle.

    Siihen löyhästi perustuen on muuten tehty puolikatsottava elokuva, jonka nimi on totaalisen hämäävästi Dagon(!). Tarinaakin on muutettu ja "räväköitetty" aivan turhaan. En ymmärrä, miksei Lovecraftin tarinoita ole oikein haluttu filmatisoida tarinauskollisesti (lukuun ottamatta niitä mustavalkoisia halpiksia, jotka on ihan hauskoja). Del Toron At the Mountains of Madness -projektikin on ilmeisesti kuopattu.

    VastaaPoista