Tämä ristiriita on ollut minulle tuttu suurinpiirtein siitä saakka, kun olen alkanut jotakin julkisesti kirjoittaa. Ensimmäinen lukijoiden, toimittajien tai vaikkapa sukulaisten mieltymyksiin liittyvä ajatus katkaisee inspiraation tehokkaammin kuin Facebook. Ja sen jälkeen syntyy pelkästään puisevaa tekstiä, joka ei miellytä ketään.
Yle Teemalla hiljattain esitetty televisiosarjoja käsittelevä dokumentti antoi ajatukselle hyvin konkreettista taustatukea.
Yhdysvalloissa televisiosarjojen pilotteja testataan koeyleisöllä. Studiot käyttävät testeistä saatuja tuloksia apuna jopa päättäessään, otetaanko sarja tuotantoon vai ei. Koeyleisö katsoo sarjaa ja viestittää tarkoitusta varten tehdyllä laitteella kokevatko he ruudulla näkyvät tapahtumat hyvässä vai huonossa valossa.
The Fugitive -sarjan uudisversion tehnyt käsikirjoittaja tunsi systeemin ja paljasti manipuloineensa testiä. Hän muun muassa lisäsi tarinan päähenkilölle kaverikoiran vain siksi, että tiesi sympaattisen eläimen aiheuttavan positiivisia klikkauksia koeyleisössä.
Temppu toimi. Koeyleisö antoi hyvää signaalia, ja studio päätti ottaa sarjan tuotantoon. Se kuitenkin floppasi. Ei kukaan oikeasti jaksanut sarjaa katsoa hellyttävän koiran takia.
Samassa dokumentissa Lost-menestyssarjan luoja kiteytti asian tylysti: Älä kysy yleisöltä. Yleisö ei tiedä, mitä se haluaa. Ja hän sentään sai katsojapalautetta, jossa hänelle muun muassa toivottiin vakavaa sairautta jonkin epämiellyttävän juonenkäänteen vuoksi.
Ihmiset eivät oikeasti halua, että kaikki on koko ajan täydellistä. Oikeasti he haluavat välillä pitkästyä, kapinoida juonenkäänteitä vastaan ja olla pettyvinään loppuratkaisuihin. Jälkikäteen he kuitenkin alkavat miettiä kokemaansa ja huomaavatkin olevansa koukussa. Jos minun pitäisi luetella lempikirjani ja -elokuvani, voisin saman tien lisätä viereen listan siitä, mikä niissä on "huonoa". Jokaisessa mestariteoksessa on säröjä, mutta ne ovat sellaisia, joita ei missään nimessä saisi korjata. Ne kuuluvat asiaan.
Näinä markkinointitutkimusten, kohdeyleisöjen ja klikkauslaskureiden aikana tämä on hyvä pitää mielessä. Toki menestyksiä voi myös tehtailla, sillä yleisö kyllä tyytyy siihenkin, että sitä nuoleskellaan. Mutta jos haluaa jättää pysyvämmän muistijäljen, täytyy tehdä jotakin aivan muuta.
Klisettä mukaillen sanon, että konkretisoit tässä ne ajatukset, jotka ovat mielessäni epämääräisinä pyörineet.
VastaaPoistaKun on katsonut tai lukenut haastatteluja muusikoista, näyttelijöistä ja kirjailijoista, on niissä aika usein toistunut näkemys ulkoisten paineiden poissulkemisesta. Taiteilijan on siis viime kädessä oltava rehellinen vain itselleen, mikä käytännössä tarkoittaa muiden ihmisten itsekästä unohtamista. Mutta voiko taide olla altruistista muuten kuin vahingossa? Luulen, että useat aivan tietoisesti oman päänsä säilyttämällä näyttävät keskisormea kaikille. Eli mitä isommat paineet, sitä vittumaisempi (siis parempi) lopputulos. Tämä siis jos tekijä pitää päänsä. Muussa tapauksessa tuloksena on, kuten tekstissä huomautat, sutta ja skeidaa, joka ei miellytä ketään.
Täysin samaa mieltä. Altruismin ja muiden sinällään tärkeiden asioiden paikka on ehkä muualla kuin taiteessa.
VastaaPoistaYleisön nuoleskelemisen ongelma näkyy esimerkiksi siinä, että suurin osa suomalaisista elokuvista on aika rutiininomaisia. Ne ovat ihan ok, mutta harvoin kouraisevat. Syy on varmaankin se, että tuotantoporras ajattelee liikaa yleisön oletettuja mielihaluja, jolloin syntyy tasalautaa, jossa on hienoa kuvaa, muttei johdonmukaista näkemystä (Louhimiehen 8-pallo on piristävä poikkeus!).
Juuri näin. Miellyttämisyrityksillä saadaan aikaan korkeintaan pintajulkisuutta, joka kestää pienen hetken, ei edes sitä viittätoista minuuttia. Näkemyksen rehellisyys on riski, mutta ainoa mahdollinen tapa.
VastaaPoista