sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Lopun tuntu

Tuleva viikko on ratkaiseva seuraavan romaanini osalta. Edessä on urakka, jota olen vältellyt lahjakkaasti: viimeisten lukujen kirjoittaminen.

Toki töitä riittää sen jälkeenkin (suurin työ edessä), mutta lopun kirjoittaminen on hyvin haasteellista. Oma historiani tässä lajissa on kirjava. Itsevalaisevia en näin jälkikäteen tarkasteltuna oikeastaan lopettanut lainkaan. Käärinliinoissa viimeinen luku oli valmiina pitkään, mutta siihen johtava tapahtumasarja pimeän peitossa viime metreille saakka. Torajyvissä ja Unikoirassa tiesin täsmälleen, minkälaiseen tunnelmaan tarinoiden tulee päättyä, mutta tapahtumatasolla kaikki oli suurta mysteeriä.

Minun kohdallani näin tulee ollakin. Olen prosessikeskeinen kirjailija, jolle romaanin saumattomuus ja johdonmukaisuus ovat tärkeitä, vaan eivät kaikkein tärkein asia. Ykkössijalla on itse kirjoittaminen, vapaan mielikuvituksen assosiaatioleikit ja outojen päähänpinttymien siirtäminen sanoiksi. Valmiin kirjan piteleminen käsissä on hienoa. Hienompaa on kirjoittaminen. Se tekee minut onnelliseksi.

Aiemmassa postauksessani tuli esiin vanha ajatus siitä, että tarinan lopussa "lepytellään jumalat". Jumalattomassa ajassa se on kuitenkin hankalaa. Shakespeare kykeni tragedioissaan nojaamaan kreikkalaiseen perinteeseen, jossa jumalat lepytellään ihmisuhrein eli kaikki keskeiset henkilöt tapetaan.

Nykyään tätä rakennetta käyttää kai lähinnä kauhutarina, erityisesti elokuvissa. Jos menet vuokraamoon ja valitset summittaisesti kauhuhyllystä elokuvan, saat suurella todennäköisyydellä palikkaversion kreikkalaisesta tragediasta, jossa hybris johtaa vääjäämättömään kuolemaan. Slasher-elokuvassa tragedian yhteys uhrirituaaliin tulee niin ilmeiseksi, että se jopa syö tarinasta kaiken jännitteen. Kun teinit menevät metsämökkiin rellestämään ja rietastelemaan, on alusta asti selvää, että henki lähtee (hauskalla tavalla itsetietoinen versio aiheesta on The Cabin in the Woods -niminen elokuva).

Kun nyt elokuva tuli puheeksi, en malta olla mainitsematta lopuksi Brandon Cronenbergin Antiviral-leffaa. Ei se ihan täysosuma ole, mutta sellainen olo tuli, että jonkinlainen nero tässä saattaa olla syntymässä. Poika-Cronenberg on selvästi mennyt sinne, mistä hänen isänsä uransa aloitti eli puolisurrealistiseen biologiseen painajaiskuvastoon. Esikoisohjaus on kunnianhimoista tavaraa, mikä ikävä kyllä näkyy siinä, että vastaanotto on ollut osin hämmentynyttä. Esimerkiksi IMDB-arvioissa soi taas tuttu virsi: "This film fails to be entertaining as you have no sympathy for anyone in it, the premise is ridiculous."

Oma verkkolukutaitoni on kehittynyt sen verran, että osaan nykyään tulkita tällaiset kommentit merkkinä siitä, että luultavasti pidän elokuvaa vähintään mielenkiintoisena. Ja tässä tapauksessa myös se tarinan loppukohtaus on mitä mainioin. Isä-Cronenbergilla on saattanut tulla jopa tippa linssiin.

6 kommenttia:

  1. Tuo juoniori-Cronenbergin leffa on pidemmän aikaa ollut mielessä, mutta en ole vielä saanut katsotuksi. Näyttää ettei ole omena kauas puusta pudonnut sen perusteella mitä olen elokuvasta kuullut.

    Isä-Cronenberg on itselleni kiehtovimpia ohjaajia ja sanon tämän vaikka kaikkia hänen elokuviaan en ole nähnytkään. En voi sanoa edes pitäväni hänen leffoistaan niiden ultimaattisen häiriintyneisyyden vuoksi. Ne edustavatkin minulle jonkin sortin masokistista viihdettä: en haluaisi katsoa inhoni vuoksi, mutta uteliaisuus pitää katseen ruudussa. Viihde ei ole tosin paras sana, koska hänen lefansa perustuvat ideoille, eivät vetävälle juonelle tai hahmoille. Hän ei oikeastaan edes yritä rakentaa syvällisiä tai samaistuttaiva hahmoja, vaan he ovat pelinappuloita näytelmässä, jossa suuremmat voimat (usein heistä itsestään kumpuavat) vievät heitä kohti enemmän tai vähemmän paskaista loppua. Enkä sano tuota mitenkään moitteena. Hänellä on kovin insinöörimäinen ote elokuviinsa, mikä on ainoastaan virikistävää. Ymmärrän sinänsä, jos joku näkee sen ainoastaan kömpleyytenä. Hänen elokuvansa eivät nimittäin ole niitä, joita sanoisi "mukaansa tempaaviksi". Mutta Cronenbergin kohdalla kyse lienee kuitenkin lähinnä kiinnostuksen puutteesta ja arvostan hänen asennettaan.

    Long live the new flesh!

    VastaaPoista
  2. Brandon Cronenbergin kuvastossa ja ideoissa on tosiaan paljon sitä, mikä hänen isänsä uran alkupään tuotantoa hallitsi (esim. Rabid, The Brood, Videodrome), mutta selkeä oma visio tuossa Antiviralissa on selvästi idullaan.

    Suhtautumiseni David Cronenbergiin on tavallaan samalainen kuin sinulla. Jos pitäisi luetella parhaita näkemiäni elokuvia, listallani ei luultavasti olisi ainuttakaan Cronenbergin elokuvaa, mutta kaikki hänen tekemänsä on aina pakko katsoa. Minun täytyy siis kai olla fani, vaikka ajatus tuntuu jotenkin oudolta.

    Kyseessä on varmaankin siinä mielessä klassinen auteur, etten oikeastaan katso hänen elokuviaan erillisinä teoksina, vaan niiden teemojen kehittelynä, jotka hän aloitti jo 70- ja 80-luvulla (Videodrome on näistä tärkein). Siitä johtuen en pidä mitään hänen elokuvaansa lyömättömänä mestariteoksena, mutten myöskään suostu parjaamaan esim. eXistenzin ja Madame Butterflyn kaltaisia "floppeja". Eivät ne yksittäisinä elokuvina juuri loista, mutta Cronenbergin kokonaistaideteoksessa niillä on paikkansa. Ainoat jotka tuntuvat jotenkin irrallisilta ovat A History of Violence, Eastern Promises ja King-filmatisointi The Dead Zone (mutta nekin elokuvina ihan kelpo tavaraa).

    Onneksi Amerikan mantereella on Kanada! Yhdysvalloista tuskin koskaan voisi tulla mitään Cronenbergin kaltaista.

    VastaaPoista
  3. Näkemäni Cronenbergin elokuvat ovat kaikki 70- ja 80-lukujen tuotantoa poikkeuksena parin vuoden takainen Dangerous Method. Existenzistä olen tosiaan kuullut paljon haukkuja, mutta tiedän sen satavarmasti katsovani, kun se eteeni tulee (ja pikainen haku paljasti, että youtubesta tuokin pätkä löytyy). Cronenbergiltä voinee odottaa vähintään sitä, että hänen visonsa ovat aina...öh, vitaaleja oli aihe mikä hyvänsä. Esimerkiksi Existenzissä tulen tuskin näkemään Matrixin kaltaista kliinistä versiota virtuaalitodellisuudesta.

    Mutta joo, kuten mainitsin, itselläni tuo kynnys katsoa hänen elokuviaan kumpuaa herkkyydestäni graafiselle väkivallalle ja vastaavalle. Cronenbergin tapauksessa tosin sitä häiritsevyyttä luo paljolti elokuvien konteksti, se häiriintynyt maailmankuva, johon yhtä häiriintynyt kuvasto sulautuu. Toki en ole sokea tahattomalle komiikalle, joka moisiin elokuviin usein pääsee mukaan (Videodromessa kranaatiksi muuttuva käsivarsi). Mutta ei, kyllä ne visiot jäävät usein päähän pyörimään, vaikka kuinka tiedostaa sen olevan "vain elokuvaa". Ja kun oma mielikuvitus jälkikäteen vielä kehittelee omia selityksiään, häiritsevyysaste vain lisääntyy. Tässä mielessä kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät katsomaan mitä sairaimpia elokuvia ja nauramaan päälle. Eikä heitä jälkikäteen näytä häiritsevän yhtään mikään. Onhan toki valtavat määrät oikeasti naurettavia kauhuleffoja, jotka yrittävät järkyttää kuitenkin siinä epäonnistuen. Ja kuitenkin sellaisissakin voi olla on se yksi kohtaus, joka...

    Jotain masokismia tuohon touhuun, ainakin minulla, liittyy. Aina silloin tällöin tulee katsottua jokin Body Horror-elokuva ja vietettyä loppupäivä ahdistuksessa. Siksipä katsonkin ne ennen nukkumaanmenoa, kun voi ainakin nukkua sen yli (mitä nyt painajaisia voi tulla). Tämä on tietysti vain oma bäkemykseni, mutta me ihmiset haluamme traumatisoida itseämme. Olemme liian uteliaita.

    VastaaPoista
  4. Itse asiassa seuraava postaukseni liittyy osittain tähän! En itsekään todellakaan ole niitä, jotka nauravat nähdessään elokuvissa väkivaltaa. Yritin jokin aika sitten katsoa Hannibal-televisiosarjaa, mutta se jäi kesken. Jatkuva väkivaltaisesti kuolleiden kalmojen ohimarssi aiheutti vain etäistä pahoinvointia. Vähän samalla tavalla kuin näissä CSI-jutuissa, joita televisiossa pyörii.

    Olen nykyään koko ajan valikoivampi sen suhteen, minkälaista väkivaltaa haluan elokuvissa nähdä tai kirjoista lukea. Videodromen (ja itse asiassa myös tuon Antiviralin) tapauksessa on kuitenkin kyse omituisesta psykologisen ja täysin biologisen kuvaston sekoituksesta, joka sekä ahdistaa että jollakin tavalla energisoi. Se ei ole "realistista", muttei toisaalta täysin psykologisoitavissakaan. Se osuu mielestäni johonkin nykyihmisen mentaliteetin kipupisteeseen, jota en osaa oikein määritellä.

    A Dangerous Method on muuten tyypillinen Cronenberg-elokuva. Se oli omalla tavallaan hieno, muttei mestariteos. Koska tunnen aihepiirin aika hyvin, elokuva vaikutti lähinnä erinäisten todelliseen kirjeenvaihtoon pohjautuvien kohtausten järjestämiseltä elokuvaksi. Ja silti se oli aika hyvä.

    VastaaPoista
  5. Cronenbergin isoin fiksaatio lienee juuri tuo biologisen ja psykologisen sekoittaminen toisiinsa. Hänelle mieli ja ruumis eivät ole toisistaan erotettavia elementtejä, vaan yksi ja sama asia. Se mikä tapahtuu siis "mielessä" manifestoituu myös ruumiissa. Ehkä alleviivatuimmin tämä tuodaan esille The Broodissa, jossa vastikään kehitetyllä psykoplastisella terapialla ihmiset kanavoivat ahdistuksensa ja mielen epävakautensa ruumiiseensa. Eli eräänlainen oikotie onneen-terapia, jossa työlään introspektion sijasta mielen häiriöt voidaan "hikoilla" pois ohmimenevillä ruumiillisilla oireilla. Mutta tieteiskauhun perinteen mukaisesti nämä tajunnan paikot manifestoituvatkin sangen groteskeissa muodoissa ja kaikki menee päin persettä.

    Dangerous Method on kyllä hyvä elokuva sikäli, että se on kiinnostava (ehkä paras adjektiivi kaikkiin näkemiini Cronenbergin elokuviin). Ja Cronenbergimäinen ainakin siltä osin, että henkilöt ovat hänelle tyypilliseen tapaan kuivia. Enkä nyt tarkoita, että ne olisivat tylsiä vaan eräänlaisia elokuvan ideoita välittäviä agentteja. Hänen elokuviaan kun ei muisteta ikonisten hahmojensa tai näyttelijäsuorituksiensa vuoksi vaan konseptiensa vuoksi.

    VastaaPoista
  6. Totta. Muistaakseni Cronenbergin kykyjä näyttelijäohjaajana on joskus epäiltykin. Hänen elokuvissaan on myös aika vähän liikkuvaa kameraa (käsivaraa tuskin lainkaan?) ja näyttelijät esitetään usein ns. kokovartalokuvissa, harvemmin läheltä. Siinä missä Stanley Kubrick loihtii näillä asioilla mestariteoksia, Cronenberg saa aikaan jotakin ehkä turhankin kylmää ja etäistä, mutta samalla omaperäistä ja kiehtovaa.

    VastaaPoista