Eräällä ulkomaanmatkalla katutasolla sijaitsevan hotellihuoneemme takapihalla alkoi käydä kulkukissa. Annoin sille kerran syötävää, minkä jälkeen eläin palasi joka ilta samaan aikaan kellon tarkkuudella. Ellemme tulleet ulos huoneesta, kissa ilmestyi ikkunalaudalle ja tuijotti merkitsevästi. Lopulta aloimme ostaa sille kissanruokaa.
Ennen tuota vaihetta oli kuitenkin tapahtunut jotakin merkittävämpää. Olimme antaneet kissalle nimen.
Nimeäminen on kaikkein yksinkertaisin magian muoto. Kun olennolle antaa nimen, tuntuu siltä kuin pelastaisi sen sattumanvaraisuuksien kaaokselta. Nimetön kissa on identiteetön ja heitteillä, viettiensä ja ankaran ympäristön armoilla oleva mitättömyys, joka kuolee yksin ja unohdetaan. Nimetty kissa on erilainen. Sillä hetkellä, kun se nimetään, sille syttyy sielu.
Ei sillä tietenkään kissalle mitään merkitystä ole. Nimeäminen on ihmistä varten. Kyseinen kissa on luultavasti jo kuollut. Sitä ei varmaankaan muista kukaan muu kuin minä ja vaimoni.
Christoph Türcke puhuu nimeämisen esihistoriasta, siitä miten ihmislaji alkoi nimetä asioita kontrolloidakseen niitä. Hänen mukaansa ensimmäiset kielen ja samalla sivistyksen idut olivat kauhunhuutoja. Kun ukkosrintama tuli päälle, ihmisapina huusi. Vuosituhansien saatossa huudot alkoivat yhtenäistyä, muuttua rituaalinomaisiksi. Aina kun taivas raivoaa, me huudamme näin.
Siitä syntyi Ukkosen Nimi. Ja siihen nimeen liittyi fantasia kontrollista. Ukkosen kanssa voi neuvotella.
Sellainen on tietysti pötyä. Ukkonen ei tiedä olevansa ukkonen. Kuu ei tiedä olevansa kuu. Kuolema ei tiedä olevansa kuolema.
Jokainen meistä tietää sydämessään, että nimeäminen on tyhjänpäiväistä leikkiä. Se on kuitenkin hyvin, hyvin vakava leikki. Vakavin kaikista.
Kauhukirjailija Ramsey Campbellin epätasaisen uran ehkä mielenkiintoisin romaani on The Nameless (suomennos kuuluu Nimetön, vaikka luultavasti oikeampi muoto olisi Nimettömät). The Nameless kuvaa kulttia, joka on luopunut nimeämisen magiasta. Sen jäsenillä ei ole nimeä. He vain ovat. Siitä seuraa, että heidän nihilismillään ja julmuudellaan ei ole rajaa.
Kauhukirjallisuutta ja -elokuvaa pidetään kulttuuripiireissä yleensä roskana. Sen kritiikeissä on usein hienostuneita versioita kommenteista kuten "ei minua oikeasti pelottanut" tai "en usko kummituksiin".
Rakkaat lähimmäiset. Ei teitä kukaan sellaisesta epäilekään. Kauhukirjallisuus kertoo vain perusasioita. Niitä jotka tiedämme sydämissämme todeksi. Kuten:
Ukkosrintama ei tiedä nimeään.
Sitä ei kiinnosta, miten paljon sinua pelottaa.
Nimeäminen on maagista. Jos ajattelee niin jokapäiväistä esmerkkiä kuin anonyymiä nettikommentointia, niin siinähän tuntee joskus olevansa kuin jumala: voin sanoa mitä vain, mutta en joudu vastuuseen. Nimettömättömänä on täydellisen vapaa kaikista omaan persoonaan liittyvistä assosiaatioista ja voi käyttäytyä kuinka haluaa. Samasta syystä varmaan jotkut kirjailijat tekevät kirjoja eri nimillä. Tietyltä nimeltä odotetaan tietynlaisia teoksia, joten pseudonyymin suojista voi kirjoittaa jotain ihan muuta. Vaikka lukijat tietäisivätkin kuka pseudonyymi on, siinä on sitä jotakin. Kuten tuossa Nimettömät -kirjassa nuo toisilleen anonyymit suistuvat julmuuteen, niin samalla lailla univormuun pukeutuneena ihminen tekee helpommin tekoja, joita ei muuten tekisi. Kun ihmisen parviaisti aktivoituu, persoona osittain katoaa ja pidäkkeetkin siinä samalla. Jonathan Haidth on kirjoittanut aihetta sivuavan kirjan. "Ihmisessä on 90 % simpanssia ja 10 % mehiläistä."
VastaaPoistaUkkonen on muuten hauska esimerkki tuollaisesta äärimmäisestä kokemuksesta. Itse pelonsekaisesti rakastan ukkosta ja sen kokeminen lähestyy minulla uskonnollista kokemusta (ei nyt mistään hörhöilystä ole kyse, pois se minusta). Ukkoseen sisältyy konkreettisimmin subliimin käsite: kokemus jostain murskaavan suuresta, mutta samalla kauniista ja kunnioitusta herättävästä. Tiedämme kyllä ukkosen fysikaaliset perusteet, mutta sen myyttinen ulottuvuus ei ole minnekään kadonnut. Esimerkiksi tällaisen edessä ei voi muuta kuin haukkoa henkeään (en itse ole vastaavanlaista nähnyt): http://www.youtube.com/watch?v=e_doIsFnqeg
Tai tämä: http://www.youtube.com/watch?v=ziH44lNiBvA . Kyllä paatunein egoistikin kutistuu tuon jyrätessä päältä.
Mielenkiintoinen kommentti nimettömyyteen tuo anonyymiys. Hiljattain näytetyssä The Act of Killing -dokumentissa yksi teloitus- ja kidutuspartiomies oikeutti tekojaan tekeytymällä ikään kuin anonyymiksi ja kasvottomaksi luonnonvoimaksi: kommunistien tappaminen oli vain jonkinlaista historian vääjäämätöntä liikettä (vertasi esim. Amerikan intiaanien hävittämiseen).
VastaaPoistaMahtavia nuo videoklipit!
Hyvää ajattelua.
VastaaPoistaItse olen ajatellut tuon tapaista myös orgaanisesta luonnosta: eläimet eivät tiedä nimiään, lajiaan.... tiikeri ei tiedä olevansa tiikeri (itselleen se on oma vaisto-organisminsa), valkoselkätikka ei tiedä olevansa valkoselkätikka...ja tätä voisi jatkaakin "kammottavalla" arkiajattelumme kyseenalaistavalla tavalla: luonto ei tunne sitä mitä me nimitämme kokemukseksemme luonnon harmoniaksi, luonto ei kaipaa luonnon monimuotoisuutta (joka on ihmisen luoma kategoria), luonnolle ei ole olemassa uhanalaisia lajeja jne. Luonnon välinpitämättämyys, puhdas vaistonvaraisuus, raaka ja väkivaltainen evoluutio-motiivi on eräänlaista nihilismiä
( meidän ihmisten näkökulmasta), jossa millään muulla kuin omien välittömien biologisten pakottavien tarpeiden vaistomaisella tyydyttämisellä ei ole mitään tekoa.
Nimeämisessä on siis kysymys inhimillistämisestä ja maagistamisesta, arvottamisesta, arvottamisesta ihmisnäkökulmasta. Tässä tulenkin sitten tähän luomakunnan syöpäläiseksi haukuttuun lajiin, ihmiseläimeen. Edellä mainitun perusteella, siis arvon näkemisen, kokemisen, kulttuurisen välittämisen kannalta katsottuna ihminen onkin "arvokkain" ja tärkein olento ( ja uhanalainen laji) maan päällä: ainoa olento jolla on edes minimaalinen kyky ja tarve (kapina!) vastustaa biologista evoluutiopainetta. Me häviämme aivan varmasti taistelumme fysiikan lakeja vastaan, mutta nimeämistä, arvottamista (= ihmiseläimen elämää) kannattaa jatkaa.
jope
(Tiikeriä hienompaa eläintä ei ole! Ihmisen luomus arvottamisen/maagisen kautta. Itselleen se otus on jotain muuta, mitä emme saa koskaan tietää)
Tuo oli niin hyvin kirjoitettu, ettei juuri lisättävää! Samalla tulee esiin se, miten käytännössä kaikki itsestäänselvyyksinä pitämämme käsitykset ovat melkoisia mysteereitä. Oman tulkintani mukaan T.S. Eliotin Hollow Menin loppupuolen säkeet kertovat tästä (ihmisen ymmärryksen ja todellisuuden väliin lankeaa joka käänteessä "varjo").
VastaaPoistaBetween the idea
And the reality
Between the motion
And the act
Falls the Shadow
For thine is the Kingdom
Between the conception
And the creation
Between the emotion
And the response
Falls the Shadow
Life is very long
Between the desire
And the spasm
Between the potency
And the existence
Between the essence
And the descent
Falls the Shadow