maanantai 30. joulukuuta 2013

Huolettomien kirjailijoiden kerho

Kirjoitan nyt muutaman sanan aiheesta, johon en yleensä kajoa.

Karo Hämäläinen kirjoittaa blogissaan kirja-alan synkästä tilasta. Myynti on pudonnut huomattavasti edellisestä vuodesta. Karon positiivinen viesti on, että jokainen kirjan ostava ihminen on mesenaatti: hän tukee suomalaista kirjallisuutta hankkimalla sitä itselleen tai lahjaksi.

Tämä pitää paikkansa. Olen huomannut itsessäni vastaavaa asennetta: mitä enemmän piratismi ja muu uusien teknologioiden mahdollistama laillinen tai laiton ryöväys yleistyy, sitä periaatteellisemmin olen alkanut maksaa elokuvista, kirjoista ja musiikista. Piratismissa ei ole mitään kapinallista, sillä se on aikamme teknofetisismin ytimessä. Kapinaa on nykyään se, että kävelet kivijalkakauppaan ja maksat.

Mutta rehellisesti sanottuna tämä kaikki ei kuulu mielikuvaani kirjallisuudesta. Toki suren, jos tutut ihmiset kustantamoissa ja muualla kirja-alalla menettävät työpaikkansa. Toivon todella, ettei irtisanomisaaltoja enää tule. Toisaalta en oikein jaksa uskoa, että vuoden 2013 kirjamyynnin lasku on aivan niin dramaattinen asia kuin annetaan ymmärtää. Aika harva muukaan ala on käsittääkseni nousujohdanteista ollut.

Joka tapauksessa olen kirjailijana aika huoleton. Kuulun niihin, joille oman kirjan julkaisemisen riemu on vielä aika tuoreessa muistissa. Jätin päivätyönikin tilanteessa, jossa mikään järkisyy ei sellaista älyttömyyttä puoltanut. Kirjallisuus on minulle sitä, mitä todella ja sydämestäni haluan ja aion tehdä, vaikka persaukisuuden uhalla. Jos se paljon puhuttu suuri yleisö pelaa tulevaisuudessa ennemmin pelejä tai klikkailee "katso kuvat" -linkkejä, olkoon niin. Kyllä kirjallisuudelle aina yleisö on. Pidot paranevat, niin kuin sanonta kuuluu.

Kirjallisuus on musiikkibisneksen ohella ala, johon on paljon tunkua, vaikka kaikille on kai lähtökohtaisesti selvää, että leipä on poikkeuksellisen pieninä murusina maailmalla. Molemmat ovat intohimon asioita, joihin liittyvä side on yleensä syntynyt sellaisessa iässä, ettei silloin kiinnitetty huomiota kustantamoiden ja levy-yhtiöiden nimiin tai murehdittu suhdannevaihteluista. Yhteys tuohon alkuperäiseen innostukseen on ainakin minulle kaikki kaikessa. En voi ymmärtää, miten ilman sitä voisi kirjoittaa.

Olen aika monen asian suhteen pessimisti, mutta kirjallisuuden suhteen optimisti. Toivottavasti huolettomien kirjailijoiden kerhossa on muitakin jäseniä. Luulen, että on.

4 kommenttia:

  1. Kirjoilla on yksi etu musiikkiin verrattuna tässä teknologian murroksessa. Teknologia mahdollistaa nykyään sen että melkein kuka vaan voi kotonaan tehdä musiikkia ja saada se julki tavalla tai toisella, joka on mun mielestä johtanut tilanteeseen että tarjontaa on niin paljon että hyvän löytäminen paskan keskeltä on aika vaikeaa. Kirjoja ei vielä julkaista ihan samaa vauhtia.

    Molemmat on intohimoja tekijälleen kuitenkin. Multa on monesti kysytty että miksi vielä tuon ikäisenä jaksat treenata hikipäissä kitaransoittoa, etsiä bändillesi keikkoja, viettää tunteja treenikämpällä ja syytää tolkuttomasti rahaa harrastukseen (osa mun kitaroista on yksilöinä arvokkaampia kuin mun tämän hetken auto). Oikeastaan jos lasken omistukseni arvon, niin jos ei asuntoa (tai siis asuntolainaa) lasketa mukaan on mun tienestit kiinni soittokamoissa. Oon alkanut lainaamaan, muistaakseni A.W yrjänän lausahdusta, aina kun multa on asiaa kysytty, " en mä halua tehdä tätä, mun on pakko".
    Jokin vaan pakottaa siihen, sisällä asuva demoni tai muu riiviö, sillä ei tässä usein ole mitään järkeä. Jotenkin tämä järjettömyys selvisi taannoin kun töissä juttelin parin työkaverin kanssa aamukahvilla kuluneista päivistä. Ne valitti väsymystä koska oli takana monta työpäivää ja on pitänyt kotia siivoilla ja tehdä sitä sun tätä. Kerroin omista päivistäni, jotka usein menee näin: aamulla ylös kello kuusi ja töihin klo seitsemän, työpäivän jälkeen kotia keräämään kitara ja muita härpäkkeitä mukaan ja haukata välipala, siitä treenikämpälle ja kotia kun kello on jotain kymmenen pintaan, sitten nukkumaan ja aamusta taas klo kuusi ylös...ja tuota rataa. Ei nyt tietenkään koko aikaa mutta aika usein. Harvoin oikeasti valitan siitä. Se että saa tehdä sitä mitä rakastaa ja johon on tuo hullupalo on jotain käsittämättömän hienoa. Luulen että, jos en tekisi näin olisin paljon vittumaisempi ja kyynisempi ihminen.

    Mutta tuosta rahasta, eihän sitä oikein muusikkona tule, toki olenkin vain harrastaja tavallaan. Mutta käytän aika paljon rahaa siihen että laillisia palveluita käytän, esim spotify, netflix jne. Ostan kirjoja ja käyn leffoissa jne. Piratismia en oikein ole koskaan ymmärtänyt, toki olen hommannut "laittomia" levyjäkin aikoinaan. Rahat ei aina ole riittänyt kaikkeen. Jos levy on ollut kuulemisen arvoinen olen saattanut myöhemmin ostaa sen. Taidan olla vanha koska mä todellakin tykkään siitä että voin selailla kansilehtiä samalla kun kuuntelen musiikkia.

    Taide on hulluutta

    VastaaPoista
  2. Ilmoittaudun kerhon jäseneksi. Eli samoilla linjoilla. Jos jokin asia on kutsumus, elämäntapa jne., niin minkä sille mahtaa. Olen aina sanonut, että kirjoittaisin joka tapauksessa, hupiini, vaikka en olisi kirjailija. Kuten sitä ennen tein siitä asti, kun kirjaimet opin. Joten... Mitäpä tässä. Huolia toki riittää, mutta kirjoittamisen mielekkyys ei ole kohdallani yksi niistä.

    VastaaPoista
  3. Tää koko keskustelu kirjallisuuden tilasta ja sen ympärillä vellovista asioista aiheuttaa minulle jonkinlaista päänsärkyä. Lähinnä sen vuoksi, että aina kun ajattelen asiaa, tulen jotakuinkin eri tulokseen. Vedän siitä itsekkään johtopäätöksen: tilanne elää.

    Olen tismalleen samaa mieltä siitä, ettei kirjallisuus mihinkään kuole. Kirjailijuus, sellaisena instituutiona kuin me sen olemme oppineet tuntemaan, saattaa kyllä kuolla. Ainakin se muuttuu, se lienee lähes varma. Samaan tapaan kuin kirjailijan palkka on murusina maailma, hajoaa kirjailijuuskin.

    Kirjoituksesi on hyvä. On nimittäin tärkeää välillä erottaa kirjallisuus siitä bisneksestä, jonka orjana se toimii. Toimii liiaksikin. Kirjallisuus tarvitsee aina, tietysti, rahaa, mutta raha ei tarvitse kirjallisuutta. Ei niistä aina tarvitse yhdessä keskustella. Siispä toivotan tervetulleeksi tällaisenkin huolettomamman, mutta vakavaluonteisen avauksen, kuin sinun on: kirjallisuuteen voi suhtautua intohimoisesti niinkin, ettei jutella pelkästään rahasta ja sen tärkeyden merkityksestä. Sen vuoksi nämä tällaiset blogitkin ovat tärkeitä.

    VastaaPoista
  4. Toimeentulo-ongelmat ovat myös aika suhteellisia. Köyhä ja velaton voi olla kyllä vapaa mieleltään. Olo on silloin kuin lentäisi. Pennin venytys on silloin melkeinpä "romanttista" ja rohkeaa: valinnoista täytyy maksaa. Tosin hinta tuossa em. tilanteessa on aika pieni.


    Mutta entäpä jos on voudilla perinnässä 100 tonnia joka kasvaa joka vuosi 20 t. lisää korkojen, kulujen yms. vuoksi. Ulosottoon menee kaikista tuloista yksi kolmasosa verojen jälkeen, luottokorttia ei ole eikä tule, hyvä jos pankki myöntää nostokortin tilille. Matkoja, hotelleja ei voi oikein hoitaa ilman korttia. Velat ovat maksamattomissa. Velkavankeus jatkuu vuodesta toiseen. Lapset eivät saa muuta kuin vaatteita ja ruokaa. Elämässä ei ole mitään spontaniteettia. Jokainen ostos on harkittava moneen kertaan. Köyhyys ei olekaan nyt vapautta materiasta, vaan vankeutta materiassa, velassa, pakkovalinnoissa.

    Tässä jamassa on kymmeniä tuhansia suomalaisia, monet perheineen. Myös taiteilijapiireissä. Silloin tuskin tulee mieleen "Nuoruuteni Pariisi" tyyppinen taideköyhäily.

    VastaaPoista