tiistai 10. joulukuuta 2013

Mykän käsikirjoituksen kauhu

Vuosi on vihdoin edennyt siihen pisteeseen, että ainut velvollisuuteni on kirjoittaa. Kaikki häiriötekijät ovat takanapäin.

Samalla alan kuitenkin huolestua. Romaani on kirjoitettu jo hyvin pitkälle, mutta kukaan ulkopuolinen ei ole lukenut siitä sanaakaan.

Pelottavaa. Itse asiassa kukaan ei ole edes kuullut romaanin nimeä. Julkistan sen ensimmäistä kertaa tuossa ohessa, jos siitä nyt saa selvää (otsikkona pikkutunneilla piirretylle kuvalle, joka on toteeminkaltaisena työpöydälläni aina, kun alan kirjoittaa). Nimi voi tietysti aina muuttua, mutta luulen että tuo pysyy. Se kiteyttää romaanin juuri niin kuin pitää.

Kirjailijalla täytyy toki ensisijaisesti olla oma sisäinen varmuus siitä, että teos on kirjoittamisen ja julkaisemisen arvoinen. Ei kuitenkaan ole pahitteeksi saada edes yksi ulkopuolinen vahvistus asialle. Yleensä luottolukijat tai kustantamo ovat saaneet paljon varhaisemman version kommentoitavaksi. Tämän romaanin kohdalla näin ei ole käynyt. Syitä on monia.

Yksi niistä on se, että tällä kertaa olen tietoisesti vältellyt ulkopuolista näkemystä. Tämän romaanin kohdalla teen monia muitakin asioita eri tavalla. Rikon omia sääntöjäni. Kyse ei varmaankaan lukijan näkökulmasta ole kovin suurista asioista, mutta minulle ne ovat mullistavia.

Tämän kirjoituksen motivaattori on tietysti pelko. Lähiaikoina nimittäin käsikirjoitus on pakko antaa vieraiden silmien luettavaksi. Aina on olemassa se pieni mutta realistinen mahdollisuus, että olen sotkeutunut omiin ajatuksiini ja mielikuviini niin täydellisesti, että romaanin ukkonen jyrise kenellekään muulle kuin minulle.

5 kommenttia:

  1. Sun kirjoistas näkee kyllä että suhtaudut elämään realistisesti. Näkee myös että olet tehnyt niiden eteen töitä. Eikä kai mikään ole niin tarpeellista kuin rikkoa omia sääntöjään silloin kun teksti niin vaatii? Niin luulisin.

    Oman tekstin näyttäminen vieraille on riskaabelia aina. Lukijoista ei ikinä tiedä. Mutta sitten olen (aina kun on tilaisuus) keskustellut milloin mistäkin kirjasta ystävien kanssa niin kyllä he säännönmukaiset näkevät aivan eri asioita käsiteltävissä teksteissä kuin minä.

    Lukijoita taitaa olla yhtä monia kuin on ihmisten päitä, aivoja, synapseja, kummallisia elämänkokemuksia, kaikkea mistä se sähköinen toiminta koostuu.

    VastaaPoista
  2. Totta. Muistan joskus kauan sitten miettineeni, että ammattikirjailijoilla ei varmaankaan ole enää mitään kynnystä siinä, että oman tekeleensä laittaa muiden luettavaksi. Väärin. Sama kauhu aina, mutta toki toisto luo turtumusta.

    Tiettyjä sääntöjä voi rikkoa, mutta jo harrastajakirjoittajana (ja erityisesti lukijana!) päätin joitakin asioita välttäväni koko elämäni ajan. Katsotaan nyt, kuinka tämän romaanin kohdalla käy.

    VastaaPoista
  3. Ukkosen nimi on erittäin hyvä, voimakas romaanin nimi ( parempi kuin Ukkosen ääni, heh). Toivottavasti se että olet vähän paljastanut täällä tekoprosessia on helpottanut pelkoa. Mutta kateeksi ei käy kirjailijan osa tuolta osin. Loppujen lopuksi sinulla on "vain" läjä sanoa paperilla, ja pitäisi sitten uskoa niiden luovan maailmoja lukijan päässä. Kuka tahansa voi lytätä teoksesi millä tahansa perusteella (valitusoikeutta ei oikeastaan ole, kuten on nähty Hesarin kirjailijavastineissa kritiikkeihin, puhumattakaan sitten salakateellisten lukijoiden "ihan p-ka" kriitiikeistä....). Mutta. Toisaalta kuka tahansa voi nähdä luomasi maailman paperilla, kuka satunnainen lukija tahansa, eli riski kannattanee ottaa.....

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole romaania kirjoittanut, mutta täytyy sanoa (nyt kun tähän postaukseen eksyin), että oli sekin todella pelottavaa perustaa blogi ja laittaa sinne runojani, joita oli aiemmin lukenut vain minä ja terapeuttini. Jokaisessa paljastan palan itsestäni.. ja voi että jos joku tulee kritisoimaan, kyllä se sattuu.

      Poista
  4. Toki kirjailijan täytyy kasvattaa sietokykyään palautteen suhteen. Muuten koko hommasta katoaa ilo. Ensimmäisten kahden kirjan osalta sisäistin alalla yleisesti vallitsevan Hesari-angstin eli odotin sitä yhtä kritiikkiä hermorauniona. Olen tietoisesti oppinut pois moisesta itsekehitetystä piinapenkistä, mikä on vapauttava kokemus. Teatterin alalla ymmärrän ahdistuksen, sillä huono kritiikki näkyy mahdollisesti suoraan tyhjinä penkkiriveinä ja persnettona. Ja onhan juuri Hesarissa tänä syksynä ollut rimanalituksia myös kirjallisuuskriitikoiden ulosannissa. Silloin kyllä ymmärrän kirjailijan raivoa hyvinkin.

    Hapuilemassa-nimimerkille: kirjoittaessa paljastaa aina paljon itsestään, jopa silloin kun luulee etäännyttäneensä itsensä tekstistä, tarinasta ja sen henkilöistä. Siksi se varmaankin pelottaa. Julkisesti kirjoittavan on vain opittava hyväksymään, että mielipiteitä on paljon ja että oma estetiikantaju ei ole yleismaailmallista.

    VastaaPoista