sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Räyhähenkien paluu

Hyvä kauhuelokuva on nykyään sen verran uhanalaista lajia, että yksikin havainto on aina vähintään blogikirjoituksen arvoinen.

James Wanin The Conjuring on monella tapaa tyylikäs vanhan ajan kauhelokuva.

Ensinnäkin maailmankuva ja moraali ovat häpäilemättömän konservatiivisia. Jumala ja paholainen ovat olemassa, kastamattomat lapset ovat suuremmassa vaarassa kuin katoliseen kirkkoon liitetyt, risti saa räyhähengen raivopäiseksi. Kaiken kruunaa alkupuolen ulkotarinallinen kommentti: tämä tarina on tosi.

Ja korostettakoon, että nämä kaikki ovat todellakin elokuvan hyviä puolia. Jos mukaan olisi sotkettu uskontokritiikkiä tai muuta valistuksellista, koko homma kuihtuisi kasaan. On helpottavaa, kun elokuva luottaa siihen, että katsojalla on aivot. Sitä paitsi kauhugenren ristiriitaiseen perinteeseen on aina kuulunut, että se on yhtä aikaa sekä kapinallinen että äärimmäisen konservatiivinen lajiyyppi.

The Conjuringin ovela vahvuus on myös siinä, että tarina sijoittuu 60- ja 70-luvuille. Lievä ajallinen etäisyys auttaa skeptikkoakin eläytymään arkaaiseen maailmankuvaan, joka ei nykykatsojalle ole niinkään katolisen kirkon kuin Friedkinin Manaajan todellisuus. Se loihtii laajemminkin esiin sen kauhuelokuvan kultakauden, joka alkoi Hitchcockin Psykosta ja päättyi viimeistään Kubrickin Hohtoon (se oli vielä hengeltään 70-lukua). Tuohon haarukkaan mahtuvat mm. Vuokralainen, Rosemaryn painajainen, Peeping Tom, Don't Look Now, The Wicker Man, Carrie, Syvä joki ja niin edelleen (kultakausi oli tuolloin käynnissä myös Italiassa, mutta oma suhteeni tuohon perinteeseen ja esimerkiksi Fulcin ja Argenton elokuviin on vähän ristiriitaisempi).

Kiteyttäen voisi sanoa, että kliseisestä aihepiiristään huolimatta The Conjuring on rytminsä ja tunnelmansa puolesta nimenomaan aikuisille suunnattu kauhuelokuva. Korkeista ikärajoista huolimatta suuri osa nykytuotantoa on suunnattu selvästi teiniyleisölle, mikä joidenkin arvioiden mukaan on tehnyt lajityypistä hyperaktiivista säikyttelyn ja sokkiarvojen "taidetta". Ehkä tästä johtuen hyvät ohjaajat eivät enää edes tartu lajityyppiin. Toisin oli ennen. Mainittujen Hitchcockin ja Kubrickin lisäksi kauhua tekivät mm. Roman Polanski ja Werner Herzog.

Tämä piirre, yhdessä Stephen Kingin supersuosion kanssa, on jossakin määrin rampauttanut myös kauhukirjallisuutta. Kirjailijat kirjoittavat liian usein siinä luulossa (tai tiedossa?), että lajityypin lukijat haluavat sympaattisia henkilöhahmoja, halpaa mäiskettä ja tarinan loppuun hirviöiden ohimarssin.

Onnettomasta lajityyppinimestään huolimatta kauhun päätehtävä ei ole saada yleisöään kauhun valtaan. Kauhu on vahva tunne, jota suuri osa meistä ei koe kuin muutaman kerran elämässään. Varsinkin kirjallisuudessa sen herättäminen on käytännössä mahdollista vain patologisesti heikkohermoisen lukijakunnan osalta. Tästä johtuen joskus 80- ja 90-luvulla yritettiin lanseerata termia dark fantasy, joka poistaisi tuon säikyttelypuolen lukijoiden ennakko-odotuksista ja ohjaisi ajatukset tietynlaiseen tunnelmaan ja estetiikkaan. Siinäkin on vain se ongelma, että ainakin oman kirjoittamiseni osalta tuo fantasy-sana on harhaanjohtava.

Minulle kauhun lajityyppi on nimenomaan tietynlainen tunnelma ja näkökulma, ei kaavojen ja kliseiden muodostama vankila. Se on ikään kuin matala nuotti, jonka soidessa on täydellinen vapaus kirjoittaa mitä huvittaa.

6 kommenttia:

  1. Kirjoituksestasi tulee mieleen, mitä Timo Hännikäinen taisi jossakin esseessään kirjoittaa: kauhu on lähtökohtaisesti konservatiivinen lajityyppi, koska sen pahuus on todellista. Sitä ei ole selitettävissä pois huonolla lapsuudella tai ympäristöllä, vaan se on jotakin inherenttiä, joka vaanii jokaista ihmistä. Kunnon kauhu on kuin hyytävä pohjavirtaus joessa, joka kylmää ruumista pitkään vedestä poistumisenkin jälkeen. Huono kauhu vain roiskii vettä naamalle, jolloin efektin teho kuihtuu välittömästi kunhan on kasvonsa saanut kuivaksi. Kunon kauhussa niitä roiskeitakin pelkää, kun ne lisäävät hukkumisriskiä.

    Eikä kauhuelokuvan tarvitse olla varsinaista kauhua ollakseen pelottava. Hyvänä esimerkkinä on Nicole Garcian ohjaama L'adversaire (2002), joka on psykologinen draama ja yksi kauhistuttavimpia elokuvia ikinä. Sen kaltaiset elokuvat eivät ole sitä kauhua, jota katsoo mukavasti sohvaltaan saadakseen väristyksiä. Se elokuva on puhdasta epätoivoa ja joka minuutti on enemmän tai vähemmän kärsimystä katsojalle. Suosittelen.

    VastaaPoista
  2. Kubrickin Hohdosta on pakko sanoa, että se on mielestäni yliarvostettu kauhuelokuvana. Se on hyvä elokuva ja kestänyt monta katsomiskertaa, mutta itselleni se juttu on Jack Nicholsonin roolisuoritus. Sitä, ja hänen näyttelemänsä hahmon hidasta sekoamista on kutkuttavaa seurata. Toki elokuva on omalla tavallaan piinallinen, mutta ei ainakaan itselleni kovin ahdistavasta päästä. Siksi se ei olekaan mielestäni kummoinen kauhuelokuva. Elokuvan loppupuolen takaa-ajokin menee jo komiikaksi, kun Nicholsonin hahmo laahustaa lumessa ulvoen "Danny boy...Danny! Uuaa..uuaa!" :D

    Mutta hyvä elokuva siis, ja se on pääasia.

    VastaaPoista
  3. Sinisteristä diggailin näistä uudemmista. Vaikka sisältää genren kliseitä (kuten The Conjuringkin), niin jotain vetoavaa siinä on. Suosittelen.

    VastaaPoista
  4. Korppi: piti heti hakea tietoa tuosta ranskalaisesta elokuvasta. Näköjään ilmestynyt Suomessa nimellä Valhe. Pitää hankkia, kiitos vinkistä!

    Olet Hohdon suhteen oikeassa. Se on kyllä hyvä, muttei parhaita kauhuelokuvia (eikä Kubrickin parhaimmistoa). Mielestäni Hohtoa vaivaa vähän se, että siinä on ikään kuin kaksi leffaa samassa. Puoleenväliin on Kubrickin loisteliaan kylmää kuvakerrontaa, jossa ihmiset kuvataan etäältä kokovartalo-otoksina ja ympäristöt ovat korostuneen "geometrisia". Sitten on toinen elokuva, jota hallitsee Nicholsonin raivopäinen roolisuoritus lähikuvineen. Molemmat ovat tavallaan hyviä ja ymmärrän, mitä Kubrick on tällä yhdistelmällä hakenut, mutta jokin noiden kahden liitossaumassa mielestäni vuotaa.

    Kubrickin elokuvassa muuten kiteytyy yksi kuvalliseen ilmeeseen liittyvä ero vanhan ja nykyisen kauhuelokuvan välillä: Hohdossa lähes kaikki tapahtuu kirkkaassa valossa, kun taas nykyään käytetään vähän liikaakin pimeässä kuvattuja otoksia. En tiedä, liittyykö tämä johonkin kuvaustekniikan kehittymiseen liittyvään asiaan, mutta ero tulee selvästi esiin esim. Texas Chainsaw Massacren alkuperäisen ja kierrätysversion välillä (en muuten maininnut tuota elokuvaa "kulta-ajan" tuotannosta, mikä johtuu ehkä siitä, ettei sen aloittama brutaalimman kauhun alalaji vetoa minuun samalla tavalla).

    Kiitos vinkistä myös Anonyymille! Yritän pitää itseni kartalla katsomalla uusia kauhuelokuvia silloin tällöin. Yhä useammin joutuu kyllä pettymään, ikävä kyllä.

    VastaaPoista
  5. Tuosta Valhe -elokuvasta: jos et ole hifistelijä ja keskinkertainen laatu kelpaa, kyseisen elokuvan löytää myös Youtubesta englanninkielisillä tekstityksillä. Ainahan voi nimittäin katsoa sieltäkin etukäteen ja ostaa sitten, ettei tule hankkineeksi sikaa säkissä.

    Linkki: http://www.youtube.com/watch?v=7TQ_u_2Nwvo

    Texasin moottorisahamurhista olen nähnyt sen ensimmäisen ja alkuperäisen elokuvan. Sen kaiken perusteella, mitä jatko-osista ja uusintaversioista tiedän, en niihin viitsi hukata aikaani. Vuoden 1974 pätkästä sanoisin, että se on kelpo kauhuelokuva ja olin hyvällä tavalla yllättynyt, ettei elokuva perustunut graafisuuteen kuten alun perin odotin. Mutta ei se kuulu minunkaan suosikkikatalogiini johtuen siitä, etten pidä väkivaltakauhusta.

    PS. Moottorisahamurhia aikaisempikin väkivaltakauhun edustaja on Wes Cravenin "Last house on the left". Kuulostaako tutulta? Hyvin tehty ja ahdistava elokuva, mutta niin vastenmielinen, etten sen pariin taida toistamiseen palata.

    VastaaPoista
  6. Ja tuosta elokuvien pimeästä valaistuksesta on pakko sanoa, että se käy usein jo hermoille. Toisinaan on suunnattoman vaikea saada mitään selvää siitä, mitä kuvassa edes tapahtuu. Ikään kuin tarkoituksella pimennetään kuvaa niin paljon, että mahdolliset puutteet, tehosteiden huonous tai vain kehno ohjaus saadaan peittymään. Sama vaikutus on yltiöpäisellä lähikuvien ja musavideoista tuttujen nopeiden leikkauksien käytöllä: toiminnasta ei saa selvää, ja elokuvasta tulee sellaista ADHD:ta, että itsellekin tulee hinku alkaa täristä ja valuttaa kuolaa suustaan.

    Pikainen esimerkki, joka tulee mieleen on Aliens vs. Predator 2 (joka on muutenkin aivan kelvoton): todella pimeästi kuvattu elokuva, jossa ison osan aikaa miettii mitä oikeastaan tapahtuu, kun mitään ei näe. Ei näin.

    VastaaPoista