Romaanin tehtävä ei ole tarinankerronta, vaan nimeämättömien tuntemusten herättäminen.
Tällaisen ajatuksen esittää James Wood artikkelissa, jossa hän käsittelee Frederic Jamesonin The Antinomies of Realism -teosta. Tuntemuksen sijaan Wood käyttää sanaa "affect", jolle en nyt löydä osuvaa suomenkielistä vastinetta (ehkä siksi psykologiassakin puhutaan affekteista).
Romaanit ovat tietysti perinteisesti kertoneet tarinoita. Mutta mikäli tarinankerronta olisi kaikki kaikessa, monet arvostetut kirjat olisivat täynnä turhia kohtauksia, jotka eivät varsinaisesti vie tarinaa minnekään, terävöitä henkilökuvausta tai luo odotuksia jatkon suhteen. Pikemminkin ne vain hämmentävät ja, totta, herättävät tuntemuksia, joita on vaikea nimetä.
Jotkut ovat innostuneet leimaamaan kaikki tällaiset piirteet "vieraantuneisuuden" alle. Nykyromaani kuulemma toistaa rutiininomaisesti länsimaisen ihmisen (ja erityisesti älykön) vieraantuneisuuden kokemusta. Liian helppoa. Vieraantuneisuuden kokemus ei ensinnäkään ole vain nykyihmisen kokemus, eikä edes länsimaisten vitsaus, jos sitä haluaa negatiivisena ilmiönä pitää. Vieraantuneisuus ei myöskään kerro vielä oikeastaan muuta kuin sen, että tottumukset ja uskomukset menettävät merkityksensä. Se on sukua mystikon kokemukselle.
Woodin esimerkit ovat 1800-luvun ranskalaisista romaaneista, mutta itselleni tuli mieleen japanilaisen kirjallisuuden kaksi suurinta nimeä, Yukio Mishima ja Haruki Murakami. Varsinkin jälkimmäisen tapauksessa tarinankerronta on pelkkä tekosyy luodata erinäisiä tunteen ja ajattelun riitasointuja, joiden kirjo on aika laaja. Murakamin romaaneissa "vieraantuneisuus" ei aiheuta läheskään aina ahdistusta, vaan jopa unenomaisen miellyttäviä tunnelmia (oma arvaukseni on, että Murakamin jazz-taustalla on tekemistä tämän piirteen kanssa). Mishiman romaanien herättämät riitasoinnut ovat paljon kulmikkaampia ja brutaalimpia.
Molemmat kirjailijat ovat kuitenkin malliesmerkkejä siitä, miksi pelkän tarinankerronnan ylittävä romaani on tärkeä. Se on sekä kirjoittajalleen että lukijalleen eräänlainen pakopaikka, jossa sanoilla voi (nurinkurisesti!) loihtia esiin asioita, jotka kuuluvat olemassalon kokemukseen, mutta joille ei ole sanaa.
Japanilainen kerrontataide saattaa olla vähän meidän mielestämme vieraantunutta senkin takia, että kanssakäymiseen kuuluu tiettyä piruetteja, kohteliaisuussäännöt ovat kuulemani mukaan aika monimutkaiset, ja ihmisiin suhtaudutaan iän ja sukupuolen mukaan eri tavalla.
VastaaPoistaMurakamin Kafka rannalla on hyvä esimerkki - oiekastaan psykologinenkin, nuoren pojan vieraantumisesta perheestään. Mutta Murakami kehittää tilanteen fantasian suuntaan ja lopulta tarina on kuin keväinen kiemurteleva käärmeröykkiö, juoni kulkee suunnilleen minne tahansa!
Jazz on hyvä metafora: improvisaation taidetta.
Niin. Vieraantuneisuutta tässä maailmassa, 2014, ja tässä maassa, ainakin minun kokemukseni mukaan kokevat ns. tavalliset ihmiset, enemmän ja varmasti syvemmin kuin älyköt joilla on aina hallussaan vallan ja sanan pelivälineet ajatustensa ja tuntemuksiensa kanssa. Perustelen tätä sillä, että maamme älylliseen (mitä se nyt sitten onkin) etujoukkoon kuuluvilla on ainakin puheiden perusteella hyvin selvillä millainen on hyvä tavoiteltava maailma (esim. ympäristötavoitteet) ja mitä saa (monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo) ja miten ei pidä ( persut) ajatella.
VastaaPoistaÄlyllisiksi friikiksi leimattu tavispirjo tai tavismake ne vasta vieraantuneita ovatkin. Heille kerrotaan että Suuri Kertomus on ohi ja maailma on nyt Sirpaleina. He käsittelevät tätä ahdistusta elämänsä ja ruumiinsa läpi (köyhyys, huono-osaisuus), kun älykköjäbäleisson käsittelee sitä näkemiensä elokuvien ja lukemiensa kirjojen kautta facessa. Tämä on tietenkin kärjistys mutta suuntaa antava, ja on selvää missä minun sympatiani on, vaikka samoilenkin haavikoissa nimeämättömiä sanoja etsimässä. Hyvä kirjoitus Marko ei-kertomusten puolesta, mutta minulla tuo likainen poliittisuus tunkee puhtaan estetiikan läpi kuin höyryjuna, sorry.
jope
Murakamistahan on kuulemma viime aikoina puhuttu, kun hänen uusimmastaan oli ilmeisesti aika hyytävä arvio Parnassossa. En tiedä tästä aiheesta mitään, sillä en ole hetkeen Murakamia lukenut, mutta kyseessähän on kirjailija, joka on uskomattoman helppo lytätä, jos niin haluaa. Mielestäni hän on kyllä sopivissa annoksissa mainio, ja yksi parhaista lukemistani novellikokoelmista on Murakamilta (engl. Blind Willow, Sleeping Woman).
VastaaPoistaJope: Hyvä näkökulma ja olen paljolti itse asiassa samaa mieltä. Ongelma on kuitenkin ehkä tuo vieraantuminen-sana. Käytin sitä itsekin tuossa kirjoituksessani hämäävästi esim. Murakamin yhteydessä (tosin lainausmerkeissä), vaikka tarkoitukseni oli nimenomaan painottaa, että kyseisestä sanasta on tullut eräänlainen kaatoluokka, jonka alle nykyään lokeroidaan kaikenlainen minuuden kadottaminen, yhteyden menettäminen ulkomaailmaan jne. Kyseessä on kuitenkin yleisinhimillinen kokemus, joka ei rajoitu länsimaihin eikä moderniin aikaan. Mystikoiden teksteissä tuo kokemus tulee esiin niin idässä kuin lännessä ja myös aikoina, joina "suuret tarinat" olivat vielä voimissaan. Uskon, että romaani ja ehkä vielä paremmin runous ovat mainioita välineitä synnyttää että käsitellä noita kokemuksia.
Mutta siis nimenomaan vieraantumista, siinä mielessä kuin se nykyään yleensä käsitetään, kokevat ehkä juuri nuo mainitsemasi ihmisryhmät konkreettisimmin. Mielenkiintoinen ajatus, joka usein unohtuu.