True Detective

Jotkut televisiosarjat aiheuttavat niin erikoislaatuista fanitusta, että ne on yksinkertaisesti katsottava. Näin kävi True Detective -sarjan kanssa. Kuulin muutaman päivän sisällä monesta suusta sekä innostuneita että hämmentyneitä reaktioita kyseiseen sarjaan, joten hankin HBO Nordicin vain nähdäkseni, mistä on kyse.

Ensimmäisten jaksojen jälkeen olen vielä odottavalla kannalla, mutta koukussa. Pintapuolisesti True Detective on tavanomainen nykydekkari, jossa angstiset poliisit tutkivat brutaalia rituaalimurhaa.

Brittinäyttelijä Helen Mirren kritisoi hiljattain nykysarjoja siitä, että joka toisessa suljetaan nuoria kalpeita naisia ruumissäkkeihin ("nuoren naisen rooli on olla ruumis"). Kyseessä on ehkä jonkinlainen Laura Palmer -pakkomielle, jonka juuret ovat vanhan gotiikan riutuvissa neidoissa ja romantiikan ajan taipumuksessa nähdä nuori nainen sekä halun kohteena että kauneuden ja viattomuuden symbolina. Tällaisessa perinteessä ei sinällään ole vikaa (se on fiktiomme perinnettä siinä missä moni muukin klisee), mutta sen käyttäminen inhorealismin kyllästämissä rikosdraamoissa on joskus puuduttavaa, joskus etäisesti kuvottavaa.

Mutta True Detectivessa on toinen, hienovaraisempi taso. The King in Yellow mainitaan kuin ohimennen. Toisen päähenkilön nihilistisessä filosofoinnissa kaikuu Lovecraft. Tai ehkä pikemminkin Lovecraftin aloittaman koulukunnan nykyedustajat, sillä Rusty Cohle on kuin dekkarimysteerin keskelle heitetty Thomas Ligotti. Itse asiassa jotkut hänen puheistaan saavat epäilemään, että käsikirjoittaja on refereoinut Ligottin Conspiracy against the Human Race -teosta iltapuhteikseen.

Niin tai näin, True Detective kommunikoi kahdenlaiselle yleisölle samanaikaisesti. Perinteisen televisiodekkarin ystävien ei tarvitse säikähtää, sillä kauhuperinneviittaukset ovat ainakin ensimmäisissä jaksoissa häilyviä. Toisaalta "realistisiin" rituaalimurhiin puutuneet katsojat pysyvät mukana juuri noiden viittausten vuoksi, etenkin jos yllä mainitut elementit ovat ennestään tuttuja.

Ainakin minun on pysyttävä kelkassa vain nähdäkseni, kuinka kauan tarina tasapainottelee tällaisessa välitilassa. Ja minkä suunnan se lopulta valitsee.

---

Lisäys: Sain sarjaan liittyvän linkin, jossa mainitaan myös amerikkalainen kauhukirjailija Laird Barron. Kun Rusty Cohle ensimmäisen kerran sarjassa kertoo viettäneensä lapsuutensa Alaskassa, Barron tuli välittömästi mieleeni, mutta ajattelin yhteyden olevan kaukaa haettu ja vain omassa päässäni (voi niin tietysti ollakin).

Kyseessä on kirjailija, jonka kohdalla epäilen vilunkia: kunnes toisin todistetaan, väitän sekä hänen nimeään että elämäntarinaansa tekaistuiksi. Barron väittää olleensa entisessä elämässään husky-kouluttaja Alaskassa. Promokuvissa hänellä on aina silmälappu. Laird on erikoinen etunimi (tarkoittaa "lord"), mutta sukunimi vasta kiinnostaakin. Kuuluisan lapsenmurhaaja Gilles de Rais'n oikeudenkäynnistä tehdyissä muistiinpanoissa nimittäin kerrotaan, että hän yritti manata esiin Barron-nimistä demonia.

Tai ehkä kaikki todellakin tapahtuu vain päässäni.