maanantai 24. maaliskuuta 2014

Ennakkovälähdys

Esiintymiseni kauhuteemaisessa Prosak-klubissa on katsottavissa täällä (näyte syksyllä ilmestyvästä Kuokkamummo-romaanistani kohdassa 28:30). Marko Gustafssonin haastattelussa oli kauhukirjallisuuden lisäksi puhetta suhteestani yliluonnolliseen ja siitä, mikä Stephen Kingin kirja sai minut varhaisteininä kävelemään unissani.

Mia Vänskä suositteli minulle Prosakissa kahta romaania, joista toinen on Shirley Jacksonin We Have Always Lived in the Castle. Otan tuon lukuun mielelläni, sillä aivan hiljattain luin Jacksonin vuonna 1959 ilmestyneen klassikon The Haunting of Hill House. Aavetaloihin liittyvät romaanit eivät yleensä ole ykkössuosikkejani, mutta Jacksonin teos on toista maata. Tarina on samalla tavalla petollinen kuin siinä kuvailtu talo, jonka arkkitehtuurissa kaikki on sommiteltu niin, että ihmisen havaintokyky menee sekaisin.

Lisäksi Mia suositteli minulle Kaj Korkea-ahon romaania Tummempaa tuolla puolen, minä taas hänelle Tim Krabbén hienoa teosta The Cave (se on saanut jossakin Goodreads-tyyppisissä palveluissa melko välttävän arvosanan, mikä kertoo pikemminkin siitä, miten heikoilla erikoisemmat romaanit moisissa sivustoissa toisinaan ovat).

Olisin kuitenkin voinut suositella myös kahta pahaenteisen loistokasta novellia. Suojaavan taivaan kirjoittaneen Paul Bowlesin A Distant Episode ja The Delicate Prey ovat julmankauniita tarinoita, joiden brutaaliudessa on synkkää vetovoimaa, jopa pyhyydentunnetta.

Mutta se synkkyyksistä tällä kertaa, sillä aurinko paistaa.

2 kommenttia:

  1. Mahtava homma, että teidän haastattelut on saatu ylös. Itse piti käydä katsomassa livenä, mutta muut velvollisuudet estivät saapumisen. Linkkaan tämän myöhemmin oman blogiini.

    Aavetaloista en ole montaa lukenut, mutta koska Tohtori Uni vaati Hohdon lukemista, sitä voi suositella. Niin aavehotellina kuin kauhuna ylipäätänsä (mutta tämä kenties on jo luettu, jos ei, niin ripeästi lukemaan).

    VastaaPoista
  2. Pahoittelut viiveestä vastauksessa, mutta siis kyllä Hohto on toki tuttu, tosin niin pitkän ajan takaa, että elokuvaversio hallitsee mielikuviani siitä.

    Luin hiljattain myös yhden toisen aavetaloklassikon eli Richard Mathesonin Hell House -romaanin. Se on erikoinen tapaus, tavallaan aivan pöhkökin, mutta lukemista ei voi kyllä lopettaa. Kyseessä on ehkä myös räävittömin aavetalotarina ja tätä piirrettä vain korostaa se, että Mathesonin kieli on jotenkin hassun muodollista. Viimeiset ehkä parikymmentä sivua olisi lopusta kyllä pitänyt pudottaa pois (muutenkin loppuratkaisu on vähän tympeä, mutta niinhän usein kauhutarinoissa on).

    VastaaPoista