En vastusta uusintaversioita mitenkään periaatteellisesti, mutta tämän suhteen olin jo alkujaan hyvin epäileväinen. Vuoden 1976 versio on monella tapaa legendaarinen. Se oli sekä Brian de Palman, Sissy Spacekin että Stephen Kingin tähtihetki (Kingin suosio lähti nousuun nimenomaan tuon elokuvaversion myötä).
Vielä epäilevämmäksi tulin, kun kuulin, että Carrie Whiten rooliin on otettu Chloë Grace Moretz (mm. Kick Ass -elokuvista tuttu). En tunne minkäänlaista antipatiaa häntä kohtaan sinänsä, mutta tähän rooliin olisi pitänyt löytää joku sellainen, jolla olisi edes hitunen Sissy Spacekin luontevaa ja jotenkin kömpelöäkin haavoittuvuutta. Toisaalta ajattelin, että ehkä naisohjaaja Kimberly Peirce löytäisi teinityttöjen maailmaan sijoittuvasta tarinasta jotakin uutta.
Yli puoleen väliin elokuva kyllä toimii, mutta ikävä kyllä se tärkein eli prom night -kohtaus haalistuu yleiseksi efektisotkuksi. Brian de Palman vahvuus oli se, että hän on Hitchcock-fanaatikko. Hän tiesi, että trillerissä tai kauhuelokuvassa on yksi avainkohta, sellainen johon keskitetään kaikki panokset ja jota kohti jännitettä pitää rakentaa äärimmäisen huolellisesti (esimerkiksi Psykossa on oikeastaan aika yhdentekevää, mitä suihkumurhakohtauksen jälkeen tulee. Katsoja hyväksyy sen jälkeen melkein mitä tahansa).
Silti Carrien tarinassa on niin paljon vetovoimaa, ettei tämä uusi versiokaan sitä onnistu vesittämään. Kouluampumisten jälkeisessä maailmassa piinatun tytön raivo on jopa pelottavampaa kuin aiemmin. Carrie on ehkä myös tehokkain koulukiusaamista käsittelevä tarina. Kauhu on siitä omituinen lajityyppi, että se vapauttaa moralismista, jolloin aihetta voi käsitellä toisaalta mytologisoiden, toisaalta vapauttavan rehellisesti. Kyllä me kaikki tiedämme ja muistamme, mitä teini-ikäinen haluaisi tehdä kiusaajilleen, jos hänellä olisi kaikki valta. Siitä on toisen posken kääntäminen kaukana.
Mutta siis minulle se oikea Carrie näyttää edelleen tältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti