keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

On aina myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Se on täytetty eli syksyllä ilmestyvä romaani alkaa olla loppusuoralla. Kaikenlaista hiomista on vielä varmasti edessä, mutta se on kaikessa puuduttavuudessaankin lopulta aika helppoa.

Minkälainen romaanista tuli? Älkää minulta kysykö. Juuri vasta raivasin itseni ulos siitä metsästä, joten en osaa tarjota ilmakuvaa tai karttaa, vain tuon kansikuvan.

Mutta uskallan varmaankin sanoa, että Kuokkamummo on valoa ja varjoa. Enimmäkseen varjoa. On se kuitenkin myös hauska, ainakin niille joilla silmät on. Puhuimme Marko Gustafssonin kanssa kauhutarinoiden omintakeisesta huumorista hiljattain Prosak-klubilla (pätkä on nyt myös Yle Areenassa).

Minulla on melko korkea sietokyky synkälle fiktiolle ja ehkä faktallekin. Syy on varmasti osittain taustassani ja työhistoriassani, mutta ehkä siihen liittyy muutakin.

Kauhutarinoita pidetään usein läpisynkkinä ja pessimistisinä. Niissä käy aina huonosti. Sitä vasten voisi kuvitella, että kauhukirjailijatkin ovat masennuslääkkeiden varassa eläviä nihilistejä. Voi joku toki ollakin (Thomas Ligotti?), mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Olen itsekin kaiketi pessimisti. Voisin luetella sata asiaa, jotka todistavat kaiken turhuudesta ja luonnon ja universumin perimmäisestä hirviömäisyydestä. En kai muuten kirjoittaisi sellaisia romaaneja kuin kirjoitan.

Asialla on kuitenkin myös toinen puoli. Kun luen Alan Wattsia tai buddhalaista kirjallisuutta, tiedän todeksi näkemyksen, että kaikki on oikeastaan aika hyvin. Ihmismielen pohjalla on jonkinlainen ääretön, loputon rauha.

Ja mitä me tiedämme kuolemasta, siitä kaiken päätepisteestä, jota pakoon lenkkeilemme ja jonka pelossa vältämme kovia rasvoja? Ainut tieto tulee niiltä, jotka ovat olleet hetken kliinisesti kuolleita. Ehdoton enemmistö kertoo, että kuoleminen oli niin mukavaa, ettei olisi huvittanut tulla takaisin. Eräs entinen työkaverini kertoi isästään, joka oli melkein hukkunut. Jälkeenpäin hän oli sanonut: "olisitte antaneet mennä vain, kun se tuntui niin pirun hyvältä".

Olen nihilisti ja pessimisti, mutta vain sen suhteen, mitä me tässä arkisessa pelissä voimme saavuttaa. Ehkä siksi karsastan esimerkiksi ideologista intoilua ja urakehitystä tsemppaavaa optimismia. Ei se mitään hyödytä. Turhaa hötkytte. Perseelleen menee, lopulta. Tämä on hävitty peli.

Kauhutarina kertookin yleensä pelistä, joka on valmiiksi hävitty. Paha ei kuole. Se on todellisuuden kudoksessa, sen perusosa. Ihminen ei ole hyvä. On aina myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Silti kauhutarinan nihilismi ei ole läpeensä lannistavaa, ainakaan minulle. Sen pohjalla on naurua.

Se on samsaran taidetta, sanoisi buddhalainen.

8 kommenttia:

  1. Itselläni kauhudiggailu lähtee jostain ilosta ja mielikuvituksesta/mielenkiinnosta. Halu kurkistella jännittäviin toisiin todellisuuksiin. Kokea turvallisesti jotain mystistä ja pelottavaa. Tulee mieleen lapsuudesta kun lämmin peitto voi tuoda turvan kun on nähty tai kuultu jotain jännittävää. Muistan Hammerin Dracula-elokuvat ja ja miten niitä pelkäsi, mutta kun veti peiton tarpeeksi tiiviisti ylle, niin sitä oli ikään kuin turvassa Christopher Leen hampailta. Jotain samankaltaista pelon, salaperäisen ja turvan vuorovaikutusta kai sitä kaipaa nykyäänkin kun katsoo kauhuelokuvia tai lukee kauheita kirjoja. Jopa Ligottin masentavuudessan massiiviset jutut tarjoilee jotain tällaista. Ehkä kaikki taide on pohjimmiltaan eskapismia. Ehkä tämä on sitä lopullista nihilismiä, kun todesta on pakko paeta.

    VastaaPoista
  2. Joskus 90-luvulla ilmestyi elokuva nimeltä Kunnian miehiä. Mielenkiintoista on, että harva muistaa siitä yhtään mitään muuta kuin Jack Nicholsonin hahmon, joka tuijottaa suoraan kameraan ja huutaa "you can't handle the truth!"

    Olen ihmetellyt, miksi vain tuo keskinkertaisen elokuvan yksi repliikki on jäänyt elämään ja mikä siinä on niin vaikuttavaa. Tuleeko vaikutus siitä, että Nicholsonin hahmo sanoo kesken draaman suoraan yleisölle jotakin yleispätevää fiktion luonteesta, jossa aina lähestytään kaikkein vakavimpia asioita, mutta synkimmilläänkin pienen etäisyyden päästä (mainitsemasi eskapismi)?

    VastaaPoista
  3. Minun lähestymistapani kauhuun vaihtelee anonyymin mainitsemasta kutkuttavasta eskapmismista masokismiin. Esimerkiksi hiljattain katsomani The Conjuring edustaa tällaista kutkuttavaa kauhua: en muista milloin viimeksi olisin nauttinut yhtä paljon leffasta ihan fyysisessäkin mielessä. Se on sitä turvallista pelkoa, kun samaan aikaan ytimiä kylmää ja hymistelee tyytyväisyydestä.

    Moneen muuhun kauhuun suhtautuu nimenomaan kauhuna. Oli kyseessä sitten kirja tai elokuva, tämän lajin kauhu lähinnä ahdistaa ja häiritsee mieltä pitkään. Ja silti sellaisen pariin hakeutuu. Kun Marko sanot "Silti kauhutarinan nihilismi ei ole läpeensä lannistavaa, ainakaan minulle. Sen pohjalla on naurua", niin on minun kokemukseni kauhusta toisenlainen. Minulle se nihilismi on lannistavaa juuri siksi, etten näe pohjaa. Nauru on vain surkea puolustusmekanismi, jolla tämä yritetään kiistää (korostettakoon, että minun kokeumukseni tämä vain on). Ei ole lohtua, ei hupia. Mutta ehkä joskus on hyvä katsoa kuiluun, muistutukseksi.

    VastaaPoista
  4. Conjuring oli kyllä riemastuttavan tyylikkäästi tehty ja oma kokemukseni siitä on kyllä hyvin samankaltainen kuin Korpilla!

    Tuolla naurulla viittaan perinteeseen, jossa tyhjyys ei ole pelottava asia (taolaisuus ja buddhalaisuus), vaan itse asiassa jotakin tavoiteltavaa. Omaan luonteeseeni kuuluu ristiriita täydellisen nihilismin ja aiheettoman optimismin välillä. Sellaiselle mielenlaadulle kauhu on oivallinen lajityyppi, sillä siinä (ainakin modernissa kauhussa, mikä ei tarkoita lainkaan esim. Stephen Kingiä!) rikotaan kaikki turvallisuudentunteen kiiltokuvat, mutta taustalla kaikuu hyvin usein kolkko nauru. En tiedä, onko nauru puolustusmekanismi vai kumpuaako se jostakin syvemmästä viisaudesta. Tekisi mieleni sanoa, että se on molempia, mikä ehkä kertoo taas kerran siitä, miten ristiriitainen ja vaikeasti sanallistettava todellisuuskuvani on.

    VastaaPoista
  5. "Tuolla naurulla viittaan perinteeseen, jossa tyhjyys ei ole pelottava asia (taolaisuus ja buddhalaisuus), vaan itse asiassa jotakin tavoiteltavaa. Omaan luonteeseeni kuuluu ristiriita täydellisen nihilismin ja aiheettoman optimismin välillä."

    Okei, ymmärrän paremmin nyt mitä meinaat. Itse myös allekirjoitan täysin tuon, ettei tyhjyys ole pelottavaa. Minulle ajatus kuolemanjälkeisestä olemattomuudesta on lohduttava. Pelottava visio on nimenomaan ikuinen olemassaolo, lakkaamaton tietoisuus, johon viittasin tuolla pohjattomalla kuilulla.

    Myös minä olen kumma sekoitus optimismia ja fatalismia. Tietynlaisen taiteeen kautta voin heittäytyä fatalismiin, jossa ei lohtua tunneta. Mainitsemani Conjuring oli itse asiassa harvinaisen optimistinen maailmankuvaltaan, kovin selkeä ja lohdullinen. Sen sijaan vaikkapa Alien, jotkut Cronenbergin elokuvat tai nihilistiset draamat ovat elokuvia, joissa toivo on tuntematon sana. Kirjallisuudenkin puolella esimerkkejä piisaisi.

    VastaaPoista
  6. Dario Argento sanoi joskus huonolla italoenglannillaan: "comedy makers very very sad, horror directors laugh all the time". Tuo kommentti oli tuskin tarkoitettu kovin syvälliseksi, mutta siinä on vinha totuus. Aidoimmin nauravat ne, jotka tajuavat, ettei täällä mitään menetettävää oikeasti ole.

    VastaaPoista
  7. Minunkin käsitykseni maailmasta ja ihmisestä, pahuudesta ja naurusta on aika samanlainen. Nauran mukana. En osallistu optimismiin. Maailma on säälittävää räpistelyä, ja me olemme räpistelijöitä. Mutta minun osani on kuitenkin erilainen: uskon Jumalaan, juutalais-kristilliseen Jumalaan, ja myös ruumiin ylösnousemukseen, joka tarkoittaa minulle Platonin Luolan murtumista ympäriltämme ja uutta todellista kokonaan alkutekijöistään syntyvää uutta elämää tämän vieraan paskaelämän tilalle. Sillä ei ole mitään tekemistä naivien taivaskuvitelmien kanssa. Se on totta todellisuudessa. Mitä se sitten onkin. Jumala tekee mitä haluaa millä perusteella haluaa ja kenelle haluaa ilman minkäänlaista valitusoikeutta mihinkään ( vanha määritelmäni kunnon Jumalasta jota ei kiinnosta mitä me hänestä ajattelemme). Sellaisesta Jumalasta minä pidän. JHV or nothing else!

    Onnea uudesta kirjasta. Nimi on jo mahtava riski mutta se tuo hymyn huulille, mikä varmasti hyytynee sitten myöhemmin, heh he. Olet virittänyt kiintoisan koukun Marko. No, oletkin ammattilainen. Niin pitääkin.

    t.jope

    VastaaPoista
  8. Uskon että olemme samoilla linjoilla, vaikka eri perinteiden kautta asiaa ajattelemmekin! Ja hienoa, jos uuden kirjan nimi hymyilyttää. Ja varmaan se hymy välillä lukiessa hyytyykin, mutta pakkohan elämälle on myös nauraa. Pirukaan täällä muuten kestäisi.

    VastaaPoista