Täällä olisi puitteita gotiikalle lähes jokaisessa kadunkulmassa (asuntommekin on tehty kirjaimellisesti keskiaikaisen linnan muuriin), mutta kulttuuri on aivan liian leppoisa kauhulle. Dario Argenton ja Lucio Fulcin leffapuolen splatter sekä giallo-kirjallisuuden mystisempi osasto eivät ole valtavirtaa, vaan eräänlainen sivujuonne (siihen hairahdukseen olen itsekin kantanut korteni kekoon).
Muut ovat kyllä nähneet Italian goottilaisen potentiaalin. Horace Walpolen The Castle of Otranto sijoittuu Italiaan. Daphne du Maurierin Don't Look Now saa virtansa Venetsian pimeästä puolesta, joka ei ole gondoliromantiikkaa, vaan labyrinttiä, hometta ja veden mädättämää menneisyyttä.
Italialaiset itse eivät kuitenkaan pidä maataan millään muotoa synkeänä, paitsi ehkä toisinaan poliittisessa mielessä. Esimerkki:
Paikallinen ystävämme vei meidät tänään Sutrin pikkukaupunkiin. Teimme mukavan kävelyretken kallioon kaivettujen vanhojen luolien ympärillä. Nurmikentällä oli ryhmä nunnia piknikillä ja lapset kirmasivat läheisellä leikkikentällä. Ystävämme halusi näyttää meille Mitreo-nimisen paikan kallion sisällä. Hän sai hankittua paikalle oppaan, joka päästi meidät lukitun oven taakse.
Sisällä oli kappeli, jonka seiniä koristivat 500-luvulla tehdyt kristilliset seinämaalaukset. Opas kertoili niistä ja mainitsi ikään kuin sivuhuomautuksena, että aiemmin paikka oli mithralaistemppeli. Tässä he uhrasivat härän, hän sanoi ja osoitti lattialla olevaa suorakulmaista syvennystä, johon uhrin veri vuodatettiin. Vasta sitten tajusin, miksi paikan nimi oli Mitreo.
Kun astuimme ulos, lapset kirmasivat leikkikentällä ja nunnat jatkoivat piknikkiään. Ja siinä vieressä mithralaistemppeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti