Kirjailijaresidenssiaika on muisto vain, ja iki-ihana
Kuokkamummo alkaa olla vedosten oikolukua vaille valmis. Vähitellen on siis enemmän aikaa sille elämäksi kutsutulle ja esimerkiksi tv-sarjojen
katsomiselle (romaanin ilmestymispäivä on 16. syyskuuta. Kerron sen kirjoittamisen pienistä suruista ja ihmeistä täälläkin, kunhan viimeinen piste on asetettu paikoilleen).
Sarjapuolella hauska yllätys on ollut
Penny Dreadful, jossa 1800-luvun brittiläisestä gotiikasta ja romantiikasta sekoitetaan niin sekopäistä keitosta, että on aivan pakko katsoa, mihin se johtaa. Ensimmäisen jakson perusteella vielä ajattelin, että luvassa on pelkkää
Buffy-tyylistä hupailua, mutta panokset ovatkin vähän korkeammalla. Jo toisen jakson spiritismisessio oli jotakin aivan muuta.
Sarjan vahvuus on päänäyttelijöissä. Repliikkien yksitotinen puheenparsi olisi varmasti sietämätöntä, elleivät niitä olisi esittämässä
Eva Green ja
Timothy Dalton (molemmilla on James Bond -menneisyys, mikä ei ole sattumaa, sillä sarjan luoja
John Logan on käsikirjoittanut
Skyfallin).
Toinen sarja, jota pääsin Yle Teeman armosta vihdoin katsomaan on ranskalainen
Kuolleista palanneet (
Les Revenants). Eipä sitäkään kesken voi jättää. Nykyään jokaisen vähänkin kummallisemman sarjan mainospuheeseen liitetään
Twin Peaks, mutta jostakin syystä tämä yhdistyy minun päässäni johonkin vielä hullumpaan eli
Lars von Trierin Valtakuntaan (
Riget). Kuolleista heränneet on toki lähempänä valtavirtaa, mutta jotakin samaa hengessä on.
Yhteistä noille kaikille on se, että katsojan on hankalaa tietää, mihin tarina oikein vie. Ennen vanhaan fantasiaa tai kauhuelementtejä sisältävistä kirjoista, elokuvista ja televisiosarjoista tiesi aika pian, mihin touhu johtaa. Lajityyppien rajat olivat selkeämmät eikä suuria yllätyksiä tullut, mikä sai ainakin oman kiinnostukseni lopahtamaan pitkäksi aikaa kaikkeen outouden yleisgenreen kuuluvaan.
Ajat muuttuvat, joskus hyväänkin suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti