Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, miten masennusta voi kuvata tilana, jossa ihmisen mielikuvitus on täysin lamaantunut (psykologi Jennifer Churchin ajatus).
Niin sanottu terve ihminen ei koskaan tyydy siihen, mitä nenän edessä tosiasiallisesti näkyy, vaan kuvittelee asioihin syvyyttä, tarkoitusta ja konteksteja. Katsomme ihmisten ja esineiden liikettä kuvitellen, mistä ne ovat tulossa ja mihin ne ovat matkalla. Yksinkertaisimmillaan mielikuvitus on sitä, että katsoessamme pöydällä olevaa maljakkoa voimme samalla hetkellä kuvitella, miltä se näyttää toiselta puolelta katsottuna. Emme tyydy pelkästään näköhavaintoon, vaan hahmotamme esineen maailmassa.
Masennuksen vallassa oleva ihminen taas näkee vain sen, mitä edessä on. Maisema on kaksiulotteinen. Esineet ja ihmiset vain ovat, vailla kuvittelun tuomaa kolmiulotteisuutta, merkityksellisyydestä nyt puhumattakaan. Tällaisessa mielentilassa olevalle ilotulitus tai auringonlasku on pelkkää betoniseinää.
En tiedä, miten osuvasti tuo kuvaa syvää patologista masennusta, mutta tunnistan piirteen ainakin omista alakulokausistani.
Toisinaan "hoidan" tuota tilaa kirjoittamalla (hoitaa on tosin epämukava sana, sillä se viittaa liiaksi päämäärätietoiseen toimintaan). Jos mielikuvitus herää ja alkaa toimia, ympäröivä maailmakin alkaa elää. Olen usein sanonutkin, että kirjoittaessani en varsinaisesti pelkää mitään enkä murehdi mistään. Kaikki on moniulotteista ja merkityksellistä.
Nykyään kirjailijuudesta puhutaan usein ammattinäkökulmasta. Pohditaan palkintoehdokasasetteluja, kirjailijan toimeentuloa, sitä millaista kirjallisuuden pitäisi tai ei pitäisi olla. Kaikelle tuolle on paikkansa, mutta joskus saan täydellisen yliannostuksen. Ehkä tämä johtuu siitä, että vastapainoksi kuulee hyvin vähän siitä, mikä on minulle ehdottomasti ensisijainen motiivi kirjoittamiselle. Jota ilman en voi käsittää kenenkään jaksavan työstää romaaneja, runoteoksia tai mitään muutakaan. Siitä addiktoivasta tunteesta, että maailman syvyysulottuvuus kasvaa moninkertaiseksi, että kaikkialla on salattuja merkityksiä.
Pelottava ajatus: Ehkä tuo puoli on mahdollista unohtaa. Ehkä arki ja ulkoisten auktoriteettien paine voivat tehdä kirjoittamisesta ylitietoista poseeraamista ja laskelmoivaa raatamista, pelkkää betoniseinää.
Olen itse kyennyt varjelemaan sitä lapsenomaista innostusta, jonka uskon olevan taiteentekemisen ytimessä. Olen myös pyrkinyt selvästi ja tietoisesti tunnistamaan ne asiat, jotka sitä uhkaavat. Kun nämä prioriteetit ovat selvät, kirjoittamisessa säilyy syvyyden ja merkityksen tuntu. Sitä en myisi mistään hinnasta.
Kiitos jälleen mielenkiintoisesta ja perustellusta kirjoituksesta. Suorastaan kammottava ajatus itsellenikin olisi tuo terveen mielikuvituksen ja unelmoinnin katoaminen. Mielestäni ne ovat jopa elämää ylläpitäviä ominaisuuksia. Mistä johtuu lisääntyvä masennus varsinkin nuorison keskuudessa? Eikö nimenomaan unelmien ja mielikuvituksen puutteesta. Nykyyhteiskunta tarjoaa valmista pakettia, betoniseinää, valmista ratkaisumallia kaikkeen, silmien ja korvien kautta tuleva ärsyke tappaa mielikuvituksen, jota varsinkin kirjallisuus ruokkii. Siksi kirjailijan ammatti on arvokas ja suorastaan välttämätön puhuttaessa tulevaisuuden terveen yhteiskunnan säilymisestä.
VastaaPoistaEläköön siis syvyyden ja merkityksen tuntu kaikilla, mutta ennenkaikkea sinulla ja kaltaisillasi syvästi ja antaumuksella työhönsä suhtautuvilla "toisinajattelijoilla", näkymättömän maailman ylläpitäjillä.
Kiitos kauniista sanoista, Marke, ja mielenkiintoisesta ajatuksesta.
VastaaPoistaJoskus toivon, että oma kokemukseni nykyajan viihdykkeiden ja ärsykkeiden latteudesta olisi vain sukupolviongelma, että nykyajan nuoret ihmiset saisivat niistä samanlaista mielikuvitusta herättävää innostusta kuin itse sain aikanaan kirjoista.
Tätä vastaan toisaalta sotii omat kokemukseni. En nimittäin ole mitenkään yksioikoisesti nykyajan viihdykkeiden vihollinen: esimerkiksi konsolipelejä pelaan toisinaan paljonkin, etenkin kirjoitusprosessin päätyttyä. Ne ovat tavallaan energisoivia, mutta mitään syvyysvaikutelmaa ne eivät missään tapauksessa luo. Niiden tunneskaala ja älyllinen arvo on parhaimmillaankin kovin alkeellinen. Näin ei mielestäni tarvitsisi olla, mutta niin se vain on. Siksi olen samaa mieltä siitä, että kirjallisuus ja muut perinteiset taiteet ovat äärimmäisen tärkeitä.
On mieltä huojentavaa lukea kirjoittamisen syvimmistä motiiveista. Eräs kollegasi käsitteli aihetta taannoin perin kyynisesti. Ehkä mielikuvitus ja empatia eivät ole hänen vahvimpia puoliaan.
VastaaPoistaTuo alkusitaatti vaikuttaa laimealta, tulee jopa mieleen kuinka syvällisesti ko. henkilö on perehtynyt aiheeseen. Krooninen ja totaalinen masennus ei estä mielikuvitusta laukkaamasta, saattaa olla jopa päinvastoin. Suurempi ongelma on asioiden näkeminen ei kaksiulotteisesti vaan yksiulotteisesti. Tilan synnyttämä putkinäkö estää tehokkaasti reaalimaailman sosiaalisuuden ynnä muut arjen asiaankuuluvuudet. Pahimmillaan se putki imaisee koko ihmisen sisäänsä.
Asiaan liittyy mielenkiintoisia aspekteja. Luin jostain skitsofreenisen mielen ja surrealistisen ynnä vastaavien kielenkäyttämisen samankaltaisuudesta. Paradoksi on siinä, että kirjailija joutuu pinnistelemään kovasti tuottaakseen samanlaista (ja samantasoista) tekstiä. Toinen paradoksi on tietysti se, että skitsofreenikko (tms.) ei ymmärrä tuottaneensa jotain mahdollisesti taiteellisesti arvokasta. Kirjailijan kohdalla, sikäli kun ymmärrys puuttuu niin se puuttuu todennäköisesti kirjallisuusmaailmasta tai lukijoilta.
Näistä aiheista puhuttaessa ei voi väistää myöskään taideterapian roolia. Käsittääkseni sillä on saavutettu hyviä tuloksia jopa kroonisesti masentuneilla, saatu avattua jokin pimeä piste versomaan ja näkemään maailmaa ja itseä toisin. Tästä huolimatta ala ei ilmeisesti ole saanut arvostusta saati lisäresursseja. Henkilötasolla arvokas työ hyödyttänee myös kansantaloudellisesta näkökulmasta. Muistikuvani mukaan vaikeimpia tapauksia auttoi eniten musiikki, mutta kaikista taiteenlajeista oli hyötyä.
Jokunen itsetuntemuksen saavuttanut kirjailija on kai myöntänytkin tuon terapeuttisen merkityksen omalla kohdallaan, sekä kirjoittamisen että oman psyyken kehityksessä. Ja kukapa meistä olisi koskaan valmis, kasvuvaraa on taatusti myöhäisimmilläkin vuosilla, mikäli vain sallii sen itselleen.
Ja kirjallisuuskeskustelu voi olla (myös) todella masentavaa. Tavallinen ihminen harvoin ymmärtää sen takaa pilkottavia motiiveja. Mutta miel silti luen ja jopa osallistun näihin arvojen ja arvottamisten törmäämisiin kuin seuraan ovelaksi itseään luulevien median edustajien löylyjen heittoa. Minusta siinä saunassa aliarvioidaan pahasti lukijoiden älykkyyttä.
Lopulta vielä kysymys. Oletetaan, että minulla on vähän lukeva, mutta reaalifantasiasta, surrealismista ja vastaavasta tykkäävä. Mitä omaa kirjaasi suosittelisit hänelle?
Kiitos, Kristian! Tuo Jennifer Churchin kuvaus masennuksesta rajoittuu tietysti vain mielikuvituksen rooliin (artikkeli oli mielikuvitusta käsittelevässä antologiassa). Skitsofreenikkojen ja erityisesti runoilijoiden ajatuksenliikkeiden samankaltaisuudesta on puhuttu paljon ja aiheesta on tutkimustuloksiakin.
VastaaPoistaKirjoittamisen terapeuttisuus on siitä kummallinen juttu, että se tuntuu minusta aina jotenkin vieraalta. Outoa siksi, että kuten postauksesta käy ilmi, minunkin kirjoittamistani voisi kai kuvata jonkinlaiseksi itseterapiaksi. Silti terapeuttisuudesta puhuminen aiheuttaa minulle vääriä mielikuvia, ikään kuin kirjoittamisen päämäärä olisi henkinen hyvinvointi tms. En saa nyt oikein ajatustani kasaan tässä asiassa, mutta jotenkin noin.
Mitäkö suosittelisin? En tiedä olenko oikea ihminen vastaamaan, mutta omasta näkökulmastani Itsevalaisevat ja Torajyvät ovat melko lähellä perinteistä kauhuromaania (Torajyvät taitaa itse asiassa olla jo aika puhdas kauhutarina). Käärinliinat ja tämä ensi viikolla ilmestyvä Unikoira ovat sitten häilyvämpiä tapauksia. Ehkä suosittelisin jompaa kumpaa niistä.