Kuiskaus

Vierailin Kouvolan kirjastossa, jossa keskustelimme Katariina Sourin kanssa uusista romaaneistamme (Sourin Polku ja oma Unikoirani). Puhetta oli muun muassa aaveista, romaanihenkilöiden luomisesta, koirista, vanhojen rakennusten tuhoamisesta, eläinten oikeuksista ja ties mistä muusta. Keskustelua oli mahdollista seurata suorana verkosta ja se on katseltavissa Mediamajan sivuilla.

Keskustelussa tuli esiin kirjoittamisen kantaaottavuus, mikä on minulle aina jotenkin kiusallinen aihe. Kadehdin toisinaan kirjailijoita, joille on luontevaa kommentoida ajassa olevia aatteellisia tai poliittisia ilmiöitä. En missään nimessä ole sellaista kirjallisuutta vastaan. Itse vain en kykene kirjoittamaan rakentavasti (siinä mielessä pysyn kai uskollisena goottilaiselle perinteelle). Korkeintaan laitan romaanihenkilöideni suuhun epäsovinnaisia ajatuksia, joita en kehtaa koskaan omina mielipiteinäni esittää. Poliittisesti ja ideologisesti olen niin totaalisesti hukassa, ettei minulla ole mitään opetettavaa kenellekään.

Thomas Ligottin My Work Is Not Yet Done -teoksessa on kohta, joka tavallaan kuvaa tällaista taantumuksellista asennetta (mielenkiintoinen detalji: kyseessä on kirja, jossa on paljon tietokoneita, mutta Ligotti ei suostu käyttämään sanaa "computer" kertaakaan. Sen sijaan hän kirjoittaa näin: persons who possessed the ability to spend every workday with their eyes positioned eighteen inches from a glaring _______ screen).

Kirjan päähenkilö on joutunut työpaikallaan pirullisen juonen uhriksi, joten hän päättää tappaa kaikki kollegansa. Hän alkaa kuitenkin miettiä, miten tekoa selitettäisiin jälkikäteen. Ehkä hänet nähtäisiin hektisen työelämän urhina, joka romahti paineen alla. Tai, mikä pahempaa:

"...tulla nähdyksi tämän ajan psykologisena uhrina. Ikään kuin jossakin aikakaudessa tai paikassa, jossa jokin tietty ihmiskeho sattuu olemaan liikkeessä, olisi jotakin erityistä."

Tekisi mieli väittää Ligottille vastaan ja sanoa, että hänen nihilisminsä on nimenomaan tyypillistä nykyajalle ja länsimaille. Uskontojen ja niiden kuuluisien Suurten Tarinoiden katoaminen on tehnyt maailmankaikkeudesta tyhjän. Ennen oli jumalia ja aatteita, jotka täyttivät elämän merkityksillä.

Tämä ei ainakaan täysin pidä paikkaansa. Jo antiikin Kreikan ajoilta säilyneissä runofragmenteissa on ahdistuneita purkauksia, joissa nähdään elämä turhuutena ja kiistetään minkäänlainen johdatus tai kuolemanjälkeinen elämä. Buddhalaisuuden ytimessä on kaiken musertava turhuus, vaikka sen oivaltaminen käsitetäänkin vapauttavaksi. Shakespearen Macbethille elämä on tarkoitukseton, vajaamielisen kertoma tarina. Full of sound and fury, signifying nothing.

Kaiken äänen ja vimman välissä on toisinaan myönnetty, ikään kuin kuiskaten, että tämä kaikki on suurta turhuutta. Ja, mikä omituisinta, sen kuiskauksen kuuleminen tuntuu jollakin ihmeellisellä tavalla merkitykselliseltä.