perjantai 16. marraskuuta 2012

Kirjailijan myytti
















LittFest-tapahtuman aikana ehdin käydä monta mielenkiintoista keskustelua sekä lukijoiden että kirjailijoiden kanssa. En ole sellaisessa mielentilassa, että kykenisin antamaan aiheesta mitään kokoavaa näkemystä, joten ohjaan Karo Hämäläisen blogiin sekä Novelli palaa! -sivun juttuun. Jälkimmäisessä on myös videoklippi, jossa "Marko Hautala kertoo, mitä kauhu on" (olisi tuon selkeämminkin ehkä voinut kertoa, mutta noilla yöunilla kelpo suoritus. Johanna Sinisalo sanoi mielestäni jotakin paljon koherentimpaa).

Mutta kirjailijoista ja heitä ohjaavista myyteistä:

Urani alkuvaiheessa eräs kollega kuvaili minulle painajaismaista esikoiskirjailijaa. En kehdannut kysyä nimeä, joten keskustelu koski pikemminkin tietynlaista kirjailijatyyppiä. Sellaista, joka on niin syvän ja pöyhkeän hybriksen vallassa, ettei enemmän elämää nähneen ihmisen pitkämielisyys tahdo riittää.

Luulen että kaikki kirjailijat antavat syntymäneroille paljon anteeksi, mikäli nämä todella kirjoittavat hyvin. Jokainen alalla työskentelevä kaiketi tunnustaa, että taiteen tekeminen suorastaan vaatii suuruudenhulluutta. Kirjoittaessa oma teos tuntuu toisinaan maailman tärkeimmältä asialta. Sen pitää tuntua. Muuten sielu ei ole työssä mukana.

Kokemus on minullekin tuttu aivan varhaisimmista kirjallisista tekeleistäni nykypäivään. Muistan jo teini-iässä lähteneeni kesken kirjoittamisen kävelylle ja katsoneeni vastaantulevia ihmisiä ajatellen: tietäisittepä mitä juuri kirjoitin. Inspiraatiopuuskat saavat toisinaan jopa elämän karuimmat realiteetit tuntumaan suhteellisilta. Ainakin pari kollegaa on tunnustanut joskus ajatelleensa, että toivottavasti he eivät sekoa tai kuole ennen kuin kirja tulee valmiiksi. Sen jälkeen ei ole niin väliä. Käsillä oleva teos on niin nerokas, että se voi aivan hyvin jäädä viimeiseksi.

Elämänkokemus ja varmasti ikäkin tuovat itsesuojeluvaistoa ja harkintaa sen suhteen, miten laajalti tuollaisia tunnelmia kannattaa julkisesti tuulettaa. Hyvää apua antavat myös kirjailijantyön ajoittainen puisevuus ja alan kaupalliset realiteetit. Tässä ei ole kyse mistään traagisesta viattomuuden tai aitouden menettämisestä, vaan suhteellisuudentajusta. Tekisi mieleni jopa sanoa, että viisaudesta.

James Hillman, paatunut mytologisoija, puhuu Hadeksen viisaudesta vastakohtana nuoruuden maailmanvalloittajamentaliteetille. Kirkasotsainen Herakles-sankari kokee olevansa aina ainutlaatuinen, voittamaton ja historian taitekohdassa. Hän pitää itseään kuolemattomana ja samaistuu voimantunteeseensa vailla häiritseviä epäilyksiä. Myytissä Herakles menee jopa manalaan ja palaa takaisin. Kuolemakin on olemassa vain siksi, ettei se ole kohdannut hänen kaltaistaan (sivuhuomautuksena voi sanoa, että tästä näkökulmasta kristinuskokin todella on versio sankarimyytistä).

Hadeksen näkökulmasta taas kaikki on hitaampaa, toisteisempaa ja surumielisempää. Yksikään sankari ei ole sille ensimmäinen. Eikä viimeinen. Sen konteksti on viime kädessä kuoleman lopullisuus ja vääjäämättömyys, mikä lisää kyynisyyttä ja taipumusta olemassa olevien rakenteiden hyväksymiseen, mutta toisaalta myös myötätuntoa ihmisen osaa kohtaan. Pahimmillaan Hades on Kafkan tarinoiden byrokraatti, parhaimmillaan kärsivällinen kokonaisuuksien näkijä, joka jatkaa oman näkemyksensä kirjoittamista riippumatta siitä, mikä juuri nyt koetaan tärkeänä ja mullistavana.

Koska en ole parikymppinen esikoiskirjailija, kallistun hyvinkin helposti Hadeksen suuntaan. Väitän että se on lähempänä elämää ja sen julmasti testattuja lakeja ja maailmankaikkeutta.

Mutta kirjailijaa minusta tuskin olisi tullut ilman sitä kuolematonta hölmöä, joka aikoinaan uskoi, että elämä on arvoitus, jonka minä yksin osaan ratkaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti