Tunnustuksen palkka

Kaikilla romaaneillani on ääniraita. Lukijoille se välittyy korkeintaan sanoiksi muunnettuna, joten mainittakoon yksi musiikintekijä, joka on muodostunut niin tärkeäksi, että ilman häntä romaanini saattaisivat olla hyvin toisenlaisia.

Ilokseni nimittäin huomasin, että Lustmord-nimisen dark ambient -artistin äänimaisemaa on saatavissa myös Spotifysta. En missään nimessä suosittele Spotifyta (paitsi siinä tapauksessa, että käyttäjä todella ostaa musiikkia sen kautta), mutta Lustmordia suosittelen jokaiselle. Sekä Unikoiran että Torajyvien tärkeimmät jaksot on kirjoitettu pimeässä mökissä Lustmordia kuulokkeissa.

Toinen ilonaihe on se, että Harper Collins julkaisee Emmi Itärannan Teemestarin kirjan ja että samainen teos sai juuri ennen uutista Kalevi Jäntin palkinnon (mikä todistaa myös sitä, että kyseisellä palkinnolla on tärkeä paikkansa Finlandia-humun ulkopuolelle jäävän kirjallisuuden esiin nostajana).

Tunnustin jokin aika sitten Johanna Sinisalolle, että ennen hänen Ennen päinvänlaskua ei voi -romaaninsa Finlandia-voittoa näin kirjoittajatulevaisuuteni proosan osalta lähinnä scifi-lehdissä. Kaikkialla muualla oli haavikkolais-päätalolaista tiiliseinää tai postmodernia poseeraamista. En edelleenkään kirjoita fantasiaa, scifiä tai edes puhdasoppista kauhua, mutta vapaudentunne on käsinkosketeltava.

Suomalaista nykykirjallisuutta kritisoidaan varmasti monesta asiasta, mutta tosiasia on se, että ensimmäistä kertaa koko maan historiassa yksittäinen kirjailija saa vapaasti valita tyylilajinsa ja jopa odottaa jonkinlaista ymmärrystä tekemisilleen.

Vasta melko hiljattain itsekin tajusin, että minulla on ihan oikea lukijakunta. Marginaali-identiteetti on iskostunut sen verran syvälle, että tällainen tietoisuus ei ole päässyt sitä murtamaan lukijapalautteesta ja muusta todistusaineistosta huolimatta. Kirjoittaminen on aina klaustrofobisen itsekeskeinen prosessi, mutta kun sen lopputulos kerran julkaistaan, on helpottavaa tuntea todella kommunikoivansa lukijoiden kanssa.

Kirjallisuuden historiassa on monta väärinymmärrettyä piruparkaa, jotka ovat pitäneet päänsä kasassa sillä ajatuksella, että heidän tekemisensä on tarkoitettu tuleville sukupolville. Urhea ja hieno asenne, mutta varmasti äärimmäisen raskas kantaa. Kirjoittaminen on ristiriitaista puuhaa, toisaalta terapeuttista mutta toisaalta ahdistavaa. Vaikkei kirjoittaisikaan suoran tunnustuksellisesti, kirjoittamisessa on aina kipeän tunnustuksen pohjanuotti.

Siksi on surullista, jos teoksen vastaanotto on puhdasta ymmärtämättömyyttä ja ivaa. Tai sitä kaikkein pahinta lajia: hiljaisuutta.