lauantai 12. tammikuuta 2013

Kärpäsen tunne-elämä














Hiljattain FST näytti norjalaisen kirjallisuusohjelman, jonka otsikko oli Maineen hinta. Siinä haastateltiin Brett Easton Ellisiä, jonka ajatukset kirjailijuudesta ja julkisuudesta olivat hyvin vilpittömän kuuloisia.

En itse juuri pidä Ellisin romaaneista. Luin nuorena American Psychon englanniksi ja se projekti kesti melkein vuoden. Sen jälkeen olen yrittänyt lukea kahta muuta hänen romaaniaan, mutta päättänyt parin luvun jälkeen, että kaikki tämä tuli jo American Psychossa enemmän kuin selväksi.

Mutta Ellisin ei varmaankaan tarvitse teeskennellä nöyrää taiteilijaa sanoessaan, että menestys on ristiriitainen asia. Ihminen haluaa luonnostaan tulla hyväksytyksi ja ihailluksi, mutta saavutettu julkisuuden huomio aiheuttaakin ahdistusta ja identiteettikriisejä. Tätä todisti myös ohjelmassa haastateltu nuori norjalaiskirjailija, jonka suhtautuminen omiin hyvin onnistuneisiin julkisuustemppuihinsa (mm. esiintyminen alastomana norjalaislehden kannessa) aiheuttivat hänelle silminnähden hämmennystä ja häpeää, kaikesta "en kadu mitään" -vakuuttelusta huolimatta.

Ohjelmassa esitettiin väite, että kaikki kirjailijat ovat pohjimmiltaan huomionkipeitä narsisteja. Mielestäni tämä ajatus kuvaa enemmän aikaamme kuin kirjailijoita. Uskon nimittäin, että suuri osa kirjailijoista luulee olevansa narsistisempia kuin he itse asiassa ovat. He olettavat tarvitsevansa pintajulkisuutta, koska sitähän kaikki muutkin tuntuvat haluavan. Kun sitä sitten tulee, iskee häpeänsekainen kauhu, joka ilmenee joko addiktiivisena haluna saada lisää julkisuutta tai pelkona siitä, että omalta kirjoittamiselta viedään se henkinen tila, jonka se vaatii.

Voin toki olla väärässäkin, mutta minusta nykyään tunnutaan ajattelevan, että tämä "henkinen tila" olisi jotenkin fuulaa. Että sekin on, vähän kuin poliitikon rehellisyys, vain osa jotakin yleistä kirjailijana esiintymisen imagoprojektia. Toki sitä voi niinkin käyttää, mutta jostakinhan kirjojen kirjoittamisen kaltainen mielipuolinen ja ulkokohtaisesti tarkasteltuna älytön toiminta saa motivaationsa. En millään tunnista omasta kirjoittamisestani, että se jokin olisi pohjimmiltaan narsismia.

Mutta asiaan:

Katsoin Lovecraftin The Whisperer in Darkness -filmatisoinnin jo jokin aika sitten, mutten jaksanut kirjoittaa siitä mitään, sillä se oli hienoinen pettymys. Lovecraft Historical Societyn edellinen The Call of Cthulhu oli tyylitietoinen elokuva, mutta tässä tekijät syyllistyvät mainion alun jälkeen melkoisen kummalliseen virheeseen.

He ovat nimittäin päättäneet "piristää" tarinaa lisäämällä siihen niin sanotun inhimillisen elementin. Päähenkilö kiintyy pikkutyttöön, jonka hän haluaa pelastaa kosmisilta stop motion -niljakkeilta.

Inhimillistä lämpöä. Lovecraft-tarinassa. Ja nämä ihmiset kuitenkin kuuluvat yhdistykseen, jonka nimi on Lovecraft Historical Society.

Eivätkö he missään vaiheessa ole huomanneet, että ainut asia, mikä tekee Lovecraftista jotakin muuta kuin August Derlethin tai Arthur Machenin tai jonkun lonkerohirviöistä kirjoittavan nykytekijän on totaalinen inhimillisen lämmön puute?

Lovecraftin päähenkilöt ovat mitättömiä, henkilöhistoriattomia pölyhiukkasia, jotka sattuvat todistamaan itselleen täysin käsittämättömiä asioita. Heidän kiintymyksensä, henkilöhistoriansa ja toiveensa kiinnostavat Lovecraftia yhtä paljon kuin meitä kiinnostaa tappamamme kärpäsen kuoriutuminen (tai miten kärpäset nyt syntyvätkään?) ja kiintyminen erilaisiin ulosteen ja mädän aromeihin. Tämä piirre on Lovecraftin sinällään yliampuvan ja yllätyksettömän tyylin kantava voima ja intuitiivinen vahvuus. Se ei pelkästään käsittele kosmisen mittakaavan asioita, vaan tekee sen kosmisen kylmästä näkökulmasta.

Kietoudun lonkeroihini ja pidättäydyn sanomasta enempää. Seuraavalla kerralla jotakin herkempää.

4 kommenttia:

  1. Rohkenen arvata että Ellisin kommentit olivat tämän aiheen osalta erilaisia parikymmentä vuotta sitten.

    Tuon narsismiväitteen takana oli Norjan kirjailijaliiton pikäaikainen vaikuttaja (jos oikein muistan), joten hänen näkemyksensä kollegoistaan ei tuostakaan perspektiivistä ollut järin kunnioittava. Ei niin etteikö narsismia olisi, mutta komppaan ajatustasi siitä että kyseessä on enemmänkin ajankuva. (Isompaan) julkisuuteen päässeet/halunneet kirjailijat ovat hieman oma lukunsa - menestys ja julkisuus ruokkivat toisiaan ja siinä saattaa perspektiivi perimmäisiin asioihin hieman kadota.

    Kirjailijoiden narsismi tuskin on sen suurempaa kuin muidenkaan taiteilijoiden. Kaiken taustalla voisi olettaa olevan pakottava itsensä ilmaisun tarve, josta siis minälähtöisyys voi kasvaa ulos kertomaan jotain suurempaa ihmisestä ja elämästä. Kirjailijat nyt vain sattuvat olemaan esillä enemmän kuin kuvataiteilijat, ja kääntäen: esim. muusikoiden julkisuus on aivan eri tasolla kuin kirjailijoiden.

    Kirjailijan työssä on kuitenkin (enemmistölle) yksi ylitsepääsemätön alue: se on julkista, menestyksestä riippumatta. Ja julkisuus tuo väistämättä mukanaan pienen narsismilisän. Eipä sillä etteikö joku osa kirjailijoistakin yrittäisi mennä perse edellä puuhun, mutta he ovat kuitenkin pieni vähemmistö. Ovathan?

    VastaaPoista
  2. Joo, Ellis avautuikin mm. siitä, että American Psychon kirjoittamisen aikoihin hän "oli" Patrick Bateman eli vietti melkoisen vauhdikasta ja muoti- ja kokaiinipitoista elämää. Onneksi en ole lukenut/nähnyt yhtään haastattelua tuolta ajalta.

    Narsismia on varmasti jossain määrin jokaisella taiteilijalla (enkä nyt tietenkään puhu patologisesta narsismista). Uskon kuitenkin, että monella taidetta tekevällä tuo narsismi tulee tyydytetyksi oikeastaan aika nopeasti. Tunnen myös kirjailijoita, jotka aidosti kammoksuvat ja inhoavat julkisuutta. Mutta toki perse edellä puuhun menijöitä on aina, nykyään nopean median aikoina ehkä määrällisesti enemmän kuin aikaisemmin.

    Kuvataiteen maailmaa en oikein tunne, mutta kirjallisuudessa olen ollut havaitsevani sitä, että romaaneja kirjoitetaan sellaisista teemoista, joista toimittajat ja palkintolautakunnat saavat helposti kiinni. Sekin on ihan ok, kunhan ei vain romaania lukiessa tule sellainen olo, että tässä nyt vain teemaillaan laskelmoivasti eikä olla aidosti tosissaan sen romaanin kanssa.

    VastaaPoista
  3. Tuli mieleen Tommi Melenderin blogi, jossa hän jonkin äskettäisen merkinnän kommenttiosiossa sai kovasti vakuutella jollekin kommentoijalle, että kaikki kirjailijat eivät automaattisesti ole kiinnostuneita vain suurimmasta mahdollisesta yleisöstä, eivätkä automaattisesti kadehdi esim. Sofi Oksasta. Tuntui tuo kommentoija olevan juuri tässä puhutun ajankuvailmiön pauloissa.

    VastaaPoista
  4. Joo, nykyään tuntuu olevan jopa kirjallisuuspiireissä niitä, joiden on kertakaikkisen mahdotonta ajatella taiteelliselle työlle muita motivaattoreita kuin raha ja maine. Tässä on luultavasti kyseessä perustavaa laatua oleva väärinkäsitys prioriteettien suhteen:

    Luulen että suurimmalle osalle kirjailijoistakin kelpaa raha. Maineen kanssa on jo suurempaa vaihtelua, jos se tarkoittaa esimerkiksi roskajournalismin havahtumista kirjailijan olemassaoloon, mutta kyllä moni meistä haluaa myös tulla jotenkin julkisesti tunnustetuksi. Tämä kaikki on hyvin inhimillistä ja sovellettavissa lähes mille tahansa alalle.

    Mutta kun lähdetään puhumaan kirjoittamisen perimmäisestä motivaatiosta, nuo asiat eivät ainakaan minun kohdallani kilisytä mitään kelloja. Olisi tietysti mukavaa, jos kirjani myisivät enemmän, mutta kirjoittamisessa se ei ole ykkösprioriteettini. Itse asiassa ajatus "helpomman" ja yleisöön vetoavamman romaanin kirjoittamisesta tuntuu lähinnä uuvuttavalta. Päivätöissä saa enemmän rahaa ja paljon vähemmällä työllä.

    Mutta kiitos vinkistä, pitääpä lukea tuo keskustelu Melenderin blogista. Olen viime aikoina seurannut huonosti blogeja, jopa tuota Melenderin omaa, joka on kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista.

    VastaaPoista