Olin jokin aika sitten vieraana paikassa, jossa väitetään kummittelevan. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, sillä vaimoni kerää aavetarinoita ja olen päässyt hänen siivellään kiertämään liudan natisevia puukartanoita ja kalseita kivirakennuksia (Tiina on julkaissut yhden kaupunkiaavetarinoiden kokoelman ja jatkoakin on tulossa).
Suhtaudun aavetarinoihin vähän samalla tavalla kuin myytteihin tai urbaanilegendoihin. Ne ovat tavallaan totta, sillä usein niissä tiivistyvät yhteisön pelot, toiveet ja moraaliset ristiriidat. Tarinoiden pohjalla olevat kokemukset taas liittyvät yleensä tiloihin, joissa mieli ylitulkitsee ympäristössä tapahtuvia asioita.
Olen joskus tunnustanutkin, että olen itse nähnyt "aaveen". Kokemuksen voi kuitenkin selittää unitilaan liittyvänä hallusinaationa, vaikka tunsin olevani tilanteessa täysin hereillä. Taustani mielisairaalatyössä 90-luvulla on varmasti lisännyt tietoisuuttani mielen kyvystä huiputtaa ihmistä mitä hurjimpiin havaintoihin.
Viimeisin aavekohdevierailu oli kuitenkin mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa koin asioita, jotka olisin halutessani voinut selittää kummitteluksi. Voisin sanoa, että olkapäätäni kosketettiin. Voisin sanoa myös, että kuulin takaani selittämätöntä ääntä. "Kosketuksesta" tulin hyvin tietoiseksi sen vuoksi, että koin pakottavaa tarvetta raapia olkapääni kohtaa, jossa sen tunsin, mutten sosiaalisista syistä viitsinyt (kuulostaa hölmöltä, mutta kertoo tilanteen suggestiivisuudesta). Äänestäkään en maininnut, vaan rationalisoin sen ilmausta vaativaksi lämpöpatteriksi tai kaukaa kuuluvaksi lumiauraksi, vaikka ääni tuntui kuuluvan läheltä.
Ja juuri tässä olen kiehtovassa valintatilanteessa: kun muistelen ääntä nyt, voisin sanoa, että se oli supatusta.
Muistikuvassa on kuitenkin pari ongelmaa. Ensinnäkin olin tuossa tilanteessa suggestiivisessa tilassa, vaikken ehkä ollut siitä täysin tietoinen. Lisäksi, koska en löytänyt äänelle tyydyttävää selitystä, en luultavasti muista sitä "oikein". Selittämätön ääni voi muistissa muuttua miksi tahansa, kun sitä ei voi ankkuroida mihinkään konkreettiseen.
Kokemus kuitenkin teki minut piirun verran nöyremmäksi. Se sai miettimään mahdollisuutta, että ehkä yletön psykologisointi voi johtaa harhaan. Ehkä aavekokemukset eivät aina ole sataprosenttisesti subjektiivisia (eli täysin mielikuvituksen tuotetta), vaan niissä on mukana myös jokin objektiivinen, selittämätön tekijä. Ehkä on todella olemassa paikkoja, jotka saavat ihmisen näkemään aaveita.
Ehkä-sana on itse asiassa turha, sillä tällaisia paikkoja on olemassa. Ihan tieteenkin näkökulmasta. Tietyt kuulokynnyksen alittavat äänitaajuudet aiheuttavat ihmisessä muun muassa ahdistusta, vilunväreitä ja jopa näköharhoja. Tällaisia ääniä voidaan synnyttää tahallaan, mutta niitä ilmenee myös spontaanisti (hiljattain näytettiin dokumentti, jossa laboratoriotyöntekijät kertoivat oudoista "aavehavainnoista" työpaikallaan. Siis koelaboratoriossa. Syyksi paljastui ilmastoinnista syntyvä infraääni, joka synnytti näkökenttään häilyviä hahmoja).
Luonnossa tällaiset äänet voivat syntyä esimerkiksi myrskytuulesta tai muista sääilmiöistä. Ja jotkut rakennukset ovat varmasti sellaisia, että niissä tuuli resonoi juuri oikealla tavalla. Viktoriaanisten kummitustarinoiden ukkosmyrskyt eivät siis ehkä olekaan pelkkä kirjallinen tehokeino, vaan alkujaan realismia.
Ja kuka tietää, ehkä aavekokemuksissa on vielä monta tekijää, joista emme tiedä mitään. Tällaisten ilmiöiden suurin ongelma on se, että niiden selittäjä on aina joko hihhuliavaruuteen eksynyt parapsykologi tai dogmaattisesti kiistävä skeptikko. Jälkimmäiseen luotan aina ensin. Varminta on kuitenkin uskoa Hamletia: There are more things in heaven and earth, Horatio, than are dreamt of in your philosophy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti