torstai 7. maaliskuuta 2013

Väkivallan paikka













Kuuntelin sivukorvalla Ylen mediaväkivaltakeskustelua. Suurin osa puheesta olisi voinut olla 80-luvulta, mutta mielenkiintoisiakin näkökulmia tuli esiin (linkkaisin ohjelman tähän, mutten löydä Ylen sivuilta).

Mediaväkivalta on kinkkinen kysymys. Katsoessani Boardwalk Empiren ja Game of Thronesin kakkoskausia aloin epäillä, että HBO:n editointistudiossa on merkkivalo, joka ilmoittaa tasaisin väliajoin, että tähän kohtaan tarvitaan joko auki viilletty valtimo tai vaakamamboa. Itse asiassa moinen on täysin mahdollista. Hollywood-elokuvien juonenkäänteitäkin on kellotettu ja vuosikymmeniä.

Tympäännyn nykyään helposti brutaaliin väkivaltaan (yksi menestysdekkari jäi kesken, kun heti alkuluvuissa oltiin puremassa nenää naamasta irti). Toisaalta sen määrä elokuvissa, peleissä ja ehkä kirjoissakin kertoo, että kyseessä on aivan perustavanlaatuinen tarve.

Mutta mikä tuo tarve on? Pornon kohdalla vastaus on helppo, mutta väkivaltaisuus ei ole mikään yksioikoisesti kasautuva vietti. Ihminen, jonka on pakko lähteä oluelle saadakseen vetää jotakuta pataan, ei vastaa viidakon kutsuun, vaan toteuttaa yksilöllistä patologiaansa.

Olen itse kausiluontoinen väkivaltaviihdeaddikti. Tunnustin joskus Hesarin jutussa, että romaanin valmistumisen jälkeen minulla on tapana uppoutua johonkin väkivaltaiseen konsolipeliin ja pelata sitä naurettavia määriä. Siinä mielentilassa ei runous tai filosofia kiinnosta pätkän vertaa. Jostakin syystä haluan silkkaa simuloitua tappamista.

Ehkä mieleenjäävin "palautumispelini" on ollut Dead Space 2. Siinä liikutaan hylättyjen avaruusasemien klaustrofobisissa maisemissa, jossa hyönteismäiset hirviöt tulevat silmille salamannopeasti ja pääsevät lähes aina kosketusetäisyydelle, mikä saa ihon kihelmöimään vähän samalla tavalla kuin joskus painajaisessa. Itse asiassa kyseessä onkin peli, joka pääsee poikkeuksellisen lähelle tietynlaisen painajaisunen (sanoisinko "stressipainajaisen") todellisuutta.

Pelikokemuksessa on kuitenkin yksi merkittävä ero unikokemukseen nähden. Oikeassa painajaisessa (ja tavallaan kirjoittaessanikin) olen alitajuntani armoilla. Dead Space -maailmassa taas mukanani on muun muassa räjähteitä ampuva sarjatuliase ja erittäin tehokas käsisirkkeli. Painajaisunessa moista arsenaalia on harmittavan harvoin käsillä.

Uskon että fiktiivisellä väkivallalla onkin selkeä psykologinen tarkoituksensa. Se simuloi tunne-elämän painajaiskuvia ja vahvistaa fantasioita niiden voittamisesta. Piirre on erityisen selkeä teini-ikäisten kohdalla. He etsivät fiktiosta itselleen mielikuvitusmaailman, jossa pelonaiheita kontrolloidaan miekoin, tuliasein tai taikavoimin. Se on Indiana Jonesien, Nälkäpelien ja Skyrimien menestyksen salaisuus.

Tietäähän jokainen stressaantunut, loukattu ja avioeroprosessin keskellä elävä aikuinenkin, että ihmisen sielu on toisinaan hyvin, hyvin väkivaltainen paikka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti