perjantai 28. kesäkuuta 2013

Lue jos uskallat





















Aloin vihdoin lukea Mark Z. Danielewskin kulttiklassikkoa House of Leaves. Kyseessä on amerikkalaisten college-älykköjen pysyvän palvonnan kohde. Yleensä romaanista puhuttaessa mainitaan sanoja kuten postmoderni, semiotiikka, Derridan merkkikäsitys ja muuta sellaista, jota löytyy jokaisen kirjallisuudenopiskelijan muistiinpanoista. Tästä syystä olen myös vältellyt romaania, vaikka se on periaatteessa kiehtonut jo pitkään.

Harvemmin House of Leavesista puhuttaessa otetaan huomioon sitä tosiasiaa, että kyseessä on myös bestseller. Ei sellaisia pelkällä akateemisella yleisöllä synny. Steven Hallin Haitekstin (2007) tapaan romaani vetoaa myös niihin, joita pelkkä postmoderni väkisinsekoilu ei saa kiihottumaan. Väitänkin, että House of Leavesissa voi tunnistaa myös toisen, epäakateemisemman juonteen. Voi hyvin väittää, että kyseessä on nimenomaan kauhuromaani, vaikka ymmärrän syyt sille, miksi tätä ei suurin kirjaimin kirjan liepeissä mainosteta.

Kauhu lajityyppinä koki 90-luvun loppupuolella vallankumouksen. Pieni elokuvaopiskelijoiden joukko teki käsikameroilla ja olemattomalla budjetilla elokuvan, joka sekä markkinointinsa että tekotapansa osalta mullisti lajityypin.

The Blair Witch Project loi kokonaisen found footage -elokuvien aallon, joka jatkuu tavallaan edelleen. Niissä tarina kerrotaan kokonaan jostakin tragediasta jäljelle jääneiden videonauhojen perusteella, dokumentaarisella otteella. Kuvallinen tyylittely ja muu ohjaajasta ja muusta tekijäryhmästä muistuttava on poissa. Äänimaailma muodostuu lähes kokonaan niistä äänistä, joita tarinatilassa syntyy (esimerkiksi musiikki puuttuu yleensä kokonaan). Tarkoitus on luoda täydellinen autenttisuuden illuusio. Blair Witchin tapauksessa tätä ryyditettiin nerokkaalla nettikampanjalla, joka pyrki vahvistamaan elokuvan dokumenttiluonnetta.

House of Leaves ilmestyi kustannettuna vuonna 1999, samana vuonna kuin The Blair Witch Project. Romaanin syntyhistoriassa painotetaan samaa luomuhenkisyyttä: ennen virallista julkaisuaan se kiersi epämääräisinä kopionippuina ja keräsi ympärilleen vannoutuneen fanikunnan. Tarinakin kerrotaan found footage -periaatteella. Asiaankuuluvasti johdannossa varoitetaan lukijaa siitä, että hän on samassa tilanteessa kuin johdannon kirjoittaja aiemmin: hänellä on käsissään hämmentävää ja pelottavaa materiaalia, jonka lukeminen saattaa tuhota hänet. Kyseessä on hienostunut versio takavuosien Shokki-sarjakuvalehden mainoslauseesta: lue jos uskallat!

Mutta yhtäläisyyksiä Blair Witchiin ei kannata liioitella. Danielewskin romaani vaikuttaa todella olevan paljon enemmän kuin näppärä säikyttelyteos. Olen lukenut vasta vajaat viisikymmentä sivua, mutta jo nyt kadun sitä, että suhtauduin romaaniin ennakkoluuloisesti. Lisäraporttia mahdollisesti sitten, kun olen lukenut koko teoksen. Suositella ehkä uskaltaa jo nyt.

8 kommenttia:

  1. Pidin paljon siitä Navidson-osastosta, joka on aidosti aika kylmäävää kamaa ja parasta kummitustalojuttua mitä olen lukenut, mutta se Johnny Truant -kehyskertomus on aikamoista tuubaa, jonka eteenpäin kahlaaminen loppua kohden on kuin tervassa juoksemista. Kirjasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset.

    VastaaPoista
  2. Hyvä kuulla kriittistäkin kommenttia! House of Leavesin tueksi ladotaan usein niin paljon mannermaista filosofiaa, ettei kukaan oikein ehkä uskalla kritisoida. Luen Navidson-osaa parasta aikaa ja olen samaa mieltä siitä, että se toimii.

    VastaaPoista
  3. Aivan, tämä onkin unohtunut. Pitänee tutustua, kun on sopiva aika.

    VastaaPoista
  4. Olen nyt kutakuinkin puolessa välissä ja täytyy kyllä myöntää, että lukukokemus on hyvin, hyvin poikkeuksellinen. Kyseessä on siinä määrin juonellinen (tai miten sen nyt ottaa, "metajuonellinen"?) teos, että pirstaleisuudesta ja typografisesta kaaoksesta huolimatta touhu pysyy joten kuten kasassa. Välillä syntyy mielettömiä oivalluksia ja jopa huumoria, erityisesti "lähdeviittauksissa" kuvitteellisiin akateemisiin teoksiin.

    VastaaPoista
  5. Ohimennen,

    Blair Witch Projectista tuli mieleen, että vastikään eli eilen tulin katsoneeksi elokuvan V/H/S, jonka takakansi kertoo elokuvan aiheuttaneen pyörtymisiä tms. kohtauksia Sundancen elokuvafestareilla. Se perustuu just tuohon found footage -periaatteeseen.

    En kyllä lainkaan ymmärrä, miten joku olisi voinut pyörtyä leffasta - ei se nyt mitenkään pelottava tai "sairas" ollut. Vai onko sitten niin, että Blair Witch Projectin myötä kaikki muu found footage -kama tuntuu vaan jotenkin skeidalta?

    VastaaPoista
  6. Tuo VHS on tarkoitus jossakin välissä katsoa, mutta pyörtyilyt sun muut hypet ovat yleensä markkinaosaston aivoituksia. Hitchcock muistaakseni käytti vastaavia juttuja Psykon markkinoinnissa!

    VastaaPoista
  7. Markkinointiahan se on, ilman muuta. Mietityttää vain, että kun tuskin olen kuitenkaan ainut jonka mielestä found footage ikään kuin tuli ja meni Blair Witchin mukana, miksi edelleen nähdään vaivaa ja tehdä leffoja samalla periaatteella? Sitä en oikein ymmärrä.

    VastaaPoista
  8. Totta on, että Blair Witch on noista ehkä tehokkain. Katsoin sen Englannissa yksin päivänäytöksessä lähes tyhjässä leffateatterissa (ei edes tekstityksiä muistuttamassa muusta maailmasta) ja ulos lähtiessä oli jo pimeää. Olen katsonut aika lailla kauhuleffoja, mutta Blair Witch on yksi niistä harvoista, jotka oikeasti ovat saaneet säikyksi.

    VastaaPoista