Edellinen päivitykseni katosi. Kyseessä oli purkaus tiettyä julkisen elämän tasoa kohtaan, joten pelkään lukijoiden luulevan, että kyseessä oli sensuuritoimenpide bloginpitäjän taholta. Ei ollut. Luultavasti tein jotakin äärimmäisen typerää deletoidessani kirjoitusluonnoksia, eikä Blogger ilmeisesti anna virhettä anteeksi. Sääli että samalla meni myös kommenttiosio.
Katoamisongelma tuli vastaan myös, kun etsin kauan sitten ottamiani valokuvia Sarajevosta. En löydä niitä. "Joku" on piilottanut tai tuhonnut nekin. Puheeksi tuli myös sellainen vaihtoehto, että tuolloin (2000-luvun alkupuolella, ehkä 2004) olisi vielä ollut käytössä vanha filmikamera, mutta se tuntuu uskomattomalta.
Tästä johtuen yllä on joka tapauksessa varastettu uutiskuva kaupungin parlamenttitalosta silloin, kun se vielä oli liekeissä. Omassa kuvassani olisi ollut reikiä täyteen ammuttu rakennus, jonka läpi paistoi aurinko. Sen ympärillä väsynyt, turraksi hakattu kaupunki, joka oli edelleen toipumassa ja yritti kaikkensa. Silloin tunnelma oli surullinen. Toivon sen muuttuneen kymmenen vuoden aikana.
Monta vuotta tuon Sarajevon-matkan jälkeen ostin Kroatiasta Miljenko Jergovićin novellikokoelman Sarajevo Marlboro. Jergović oli itse Sarajevossa koko piirityksen ajan. Siteerasin joskus vuosia sitten kokoelman viimeistä novellia vanhassa blogissani ja siteeraan vielä kerran.
Novellissa Jergović itse lainaa Zuko Džumhuria, joka on sanonut, että jokainen järkevä ihminen pitää kahta matkalaukkua eteisessä. Niihin tulee mahtua kaikki välttämätön. Maailma voi muuttua. Ja kun se muuttuu, kaikki käy nopeasti. Laukkujen ulkopuolelle jäävää ei silloin saa jäädä murehtimaan. Se on jo mennyttä.
Jergovićin novellin kertoja seisoo kerrostalon katolla ja katsoo Sarajevon yliopiston kirjaston tuhoa. Lukijalle kerrotaan, että kranaattien räjähdyksestä näkee, milloin ne osuvat kirjastoon, yleiseen tai yksityiseen. Paperin leimahdus on erilainen kuin huonekalujen. Yliopiston kirjasto paloi kokonaisen yön ja kokonaisen päivän.
Se tapahtui vihellyksen ja räjähdyksen saattelemana melkein päivälleen vuosi sitten. Ehkä samana päivämääränä, kun luet tätä. Hyväile hellästi kirjojasi, rakas muukalainen, ja muista, että ne ovat tomua.
Sarajevon tunnelmasta - palasin toissapäivänä kaupungista oltuani siellä kuukauden, enkä sanoisi, että tunnelma olisi ollut enää surullinen. Iltaisin ramadanin päättyessä kadut täyttyivät iloitsevista ihmisistä, minareetit olivat juhlavalaistuja ja Pussy Galore -baarissa tarjoiltiin Juicy Pussy -drinkkejä [sic!].
VastaaPoistaParlamenttitalo ja viereinen Holiday Inn olivat toiminnassa ja Kansalliskirjasto restauroitu mutta tyhjä. Kaupungin laitamilla sodan jäljet näkyivät selvemmin ja graffitit "Don't let them kill us" ja "Don't forget" toistuivat. Tunnelmaltaan surulliseksi kutsuisin kaupunkeja Mostar ja Srebrenica, täynnänsä tyhjiä ja tuhottuja taloja ja hautausmaita. Ihmiset olivat yllätyksekseni puheliaita sotakokemuksistaan - vierailin valtavassa autioituneessa pankissa Mostarissa, jota asuttavat narkomanisoituneet sotaveteraanit. He kovin auliisti esittelivät vammojaan ja tappolukujaan.
Vuonna 2012 ilmestyi sarajevolaisen kirjailijan Dzevad Karahasanin piiritysmuistelma Sarajevo - Exodus of a City, jota voin suositella. Kaiken kaikkiaan Bosnia-Hertzegovina kasvattaa pasifismiin ja saa kävijänsä liikuttuneeksi jollain ainakin itselleni toistaiseksi määrittelemättömällä tavalla - ja olen ehtinyt asua jo muutamalla sotatoimialueella ja pakolaisleirillä, jotka ovat ennemminkin sydäntä kovettaneet kuin liikuttaneet.
Lukijasi ja kaimasi
Marko
Kiitos raportista, kaima! Hienoa kuulla, että kaupunki on toipunut. Tuolla omalla vierailullani kuulin kahden nuoren ihmisen suusta "täältä pitää päästä pois heti, kun mahdollista" -tyyppisen lauseen, mikä oli surullista, mutta ainakin tuolloin ymmärrettävää (saatoin yleistää asennetta liiaksikin, sillä kyseessä oli kuitenkin vain kaksi ihmistä). Myös nuo seinämaalaukset näkyivät silloin katukuvassa. "Don't forget Srebrenica" -tekstillä varustettu oli aivan keskustan liepeillä ja se peitti kokonaisen seinän. Kiitos myös kirjavinkistä. Pitää hankkia tuo Karahasanin kirja ja käydä Sarajevossa uudelleen!
VastaaPoistaTunnen aina omituista kateudensekaista syyllisyyttä kuullessani ihmisistä, jotka työskentelevät tai asuvat noilla kriisialueilla. En osaa tuota tunnetta oikein eritellä, mutta olkoon se kuitenkin arvostuksenosoitukseni Marko-kaimalle.
Itse suhtaudun itsenäisyys-toiveisiin ja fantasioihin varauksellisesti. Nythän itsenäistymiset ovat taas muodissa, mm. kataloonit ja skotit...
VastaaPoistaNo, se on lasten leikkiä, mutta entä Tsetsenia? Tsetseeni-kansa halusi ihan oikeutetusti itsenäisyyttä. Mutta hinta joka sen tavoittelusta oltiin valmiit maksamaan? Kuolleet ja haavoittuneet sadoissa tuhansissa, rauniokaupungit, kidutukset, raiskaukset,sotaorvot, sodan jäljiltä jäänyt katkeruus joka purkautuu perustelemattomana terrorismina?
Onko oma lippu, oma laulu, omat symbolit ja muu itsenäisyyskrääsä koskaan sittenkään kaiken tuon arvoista? . Ei mielestäni, ei tuohon hintaan. Omista kansallisista ja kulttuurisista asioista päättämiseen voi etsiä muita tapoja, jos vaihtoehtona on Groznyin kaltainen tuho. Tällä en tahdo syyllistää itsenäisyyssotien uhreja mutta vähän kai kuitenkin. En voi olla ajattelematta esim. Rhodesia-Zimbabve- tragediaa. Valkoinen apartheid vaihtui mustaan apartheidiin, Mugaben eliittityranniaan. Itsenäisyys on vaikea asia saada onnistumaan.
-jope-
Kansallisuusaate on aina kaksiteräinen miekka. Ihmisillä on kai tarve tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään, oli se sitten kansa tai muu, eikä siinä yleensä ole mitään pahaa. Mutta Sarajevossa (kuten myös noissa mainitsemissasi paikoissa) näkyy se puoli, jossa inhimillisen kärsimyksen määrä ylittää kaiken ymmärryksen. Sarajevon kohdalla huomionarvoista on myös se, että siellä oli piirityksen aikana käsittääkseni myös serbejä, jotka kärsivät muiden mukana. Kansallisuusaatteen pimeään puoleen on toki usein kuulunut se, että lahdataan omiakin, mikäli he eivät ymmärrä jakaa aatteen paloa.
VastaaPoistaYksioikoisia vertailukohtia eläinmaailmaan pitäisi tietysti välttää, mutta näin joskus dokumentin, jossa simpanssilauma pieksi hengiltä kiinni saamansa naapurilauman jäsenen. Siinä hurmoshenkisessä määrätietoisuudessa oli jotakin pelottavan tuttua.