lauantai 7. syyskuuta 2013

Ruotsalainen vapaus

Eräs ruotsalainen kirjailija sanoi kerran, että Suomessa on vapaampi keskusteluilmapiiri kuin Ruotsissa. Olin lievästi sanottuna tyrmistynyt. Minusta Suomi on keskusteluiden näkökulmasta miinakenttien maa.

Jälkikäteen olen kuitenkin ymmärtänyt, että täkäläisen ja sikäläisen keskusteluilmapiirin ongelmat ovat erilaisia. Ruotsissa nimenomaan poliittisen korrektiuden vaatimus on oikeasti lähes pelottavalla tasolla.

Eräs ystäväni kertoi ruotsalaisesta radiolähetyksestä, jossa puhuttiin jonkun kirjailijan omaelämäkerrasta. Kyseessä oli teos, jossa tekijä paljasti muun muassa käyttäneensä prostituoitujen palveluja. Keskustelu katkesi useaan otteeseen toimittajan huomautukseen "ja korostamme siis, että tiedämme tämän olleen sille naiselle hirveää, mutta puhumme nyt kirjailijan kokemuksesta". Kyseessä oli ilmeisesti samankaltainen disclaimer-henki kuin ruotsalaisiin Tintti-sarjakuviin liitetyissä selvityksissä kolonialismin kauhuista. 

Kolonialismi onkin toinen asia, josta ruotsalaiset tuntuvat kokevan ulkopuolisen silmin lievästi sanottuna liioiteltua syyllisyydentuntoa. Viime keväänä Dagens Nyheterissa oli puheenvuoro, jossa vaadittiin Ruotsia lopettamaan Pohjois-Amerikan kolonialisoinnin juhlistaminen. 

Luit oikein. 

Ruotsalaiset onnistuivat aikoinaan muodostamaan Amerikkaan pienen yhteisön, joka ei tosin kovin pitkään selvinnyt. Tuota maaplänttiä käy kuningasperhe silloin tällöin seremoniallisesti katsastamassa, mikä oli historioitsijan mielestä moraalitonta siirtomaaherruuden glorifioimista. 

Ehkä me suomalaiset voisimme auttaa ruotsalaisia tässä kolonialismitraumassa. Mekin annamme heille anteeksi. Ehkä muutaman hehtaarin maa-alue Delawaressa antaa myös.

Poliittisen korrektiuden alkuperäinen tavoite oli vapauttaa. Sen avulla haluttiin purkaa vankiloita, joita joillekin ihmisryhmille on sanojen avulla rakennettu. Hyvä ja kannatettava tavoite. Lopputuloksena oli kuitenkin ällömoralistista newspeakia, joka teki suojelukohteistaan yksiulotteisia pandakarhuja ja jolle suurin osa sitä kuuluisaa älymystöstäkin on kai epävirallisesti naureskellut alusta saakka.

Aftonbladet julkaisi joitakin kuukausia sitten melkoista hälyä aiheuttaneen arvion Johanna Holmströmin  Asfaltsänglar-romaanista. Siinä kriitikko neuvoi valtaväestöä lopettamaan maahanmuuttajanaisten tarinoiden hyväksikäyttämisen ("sluta parasitera på andra kvinnors berättelser"). 

Eli maahanmuuttajanaisten kokemus on jotakin sellaista, johon valtakulttuurin edustaja ei saa kajota. Kuka niistä sitten kirjoittaa? Maahanmuuttajanaiset itse eivät jostakin syystä ole kovin innokkaasti kirjoittaneet, vaikka kustantamot aivan varmasti sellaisesta kiinnostuisivat.

Olen kirjallisuuden suhteen täydellinen liberaali. En voi kuvitella kirjaa, jossa olisi niin vaarallisia ajatuksia, että teos pitäisi kieltää. En myöskään suostu kirjoittaessani ajattelemaan sitä, onko kirjassa tarpeeksi naishahmoja, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjen edustajia tai otetaanko eläinten oikeudet huomioon.

Kirjallisuus on minulle täysin vapaa, raaka ja arvaamaton laji. Jos siinä jotakin moraaliin liittyvää on, suunta on yleensä toinen kuin poliittisessa korrektiudessa.

Mitä moraalittomampaa, sen parempi.

4 kommenttia:

  1. "Olen kirjallisuuden suhteen täydellinen liberaali. En voi kuvitella kirjaa, jossa olisi niin vaarallisia ajatuksia, että teos pitäisi kieltää. " Näin blogisti. Noin sen pitää ollakin! Kirjallisuuden pitää olla myös näin lukijan kannalta rajoittamaton pelikenttä, jolla kirjailija voi sanoa ihan mitä hän haluaa. Toki vastuu tulee kantaa, mutta se vastuu on taiteellinen, ei moraalinen.

    Toisaalta sitten en tiedä menevätkö kustantomoissakaan ne todella "vaarallisimmat" ajatukset läpi? Viittaan tällä taas mm. suuren kansanosan hiljentämiseen "vihapuhe"-kortilla.
    Kyllähän suomalainen kirjallisuus aika tendenssinomaisesti asioita käsittelee, jos ollaan rehellisiä. Mutta toisaalta, kuten jo totesimme, eihän kirjallisuuden velvollisuus ole käsitellä mitään tasapuolisesti tai osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluunkaan tasapuolisesti. Onko meillä Marko tässä maassa yhtään vaaralliseksi luokiteltavaa kirjailijaa? Ei taida olla... Kyllä se (ehkä) kertoo jotain. Tiettyjen blogien pitäjät niitä tappouhkauksia saavat, eivät kirjailijat. En tarkoita tällä että kenenkään pitäisi tieten tahtoen lähteä kaivamaan verta nenästään. Ehkä on vain niin että kirjailijat ajattelevat vallitsevan hegemonian mukaisesti. Se ei ole mikään epäkohta. Se vaan on. Loppujen lopuksi kirjan kirjallinen taso ratkaisee. Ei sen poliittinen tai muu moraali. Tosin pieni älyllinen "vaaramomentti" ( esim. Michel Houellebecqin tapaan) ei olisi ikävä yllätys.

    jope


    VastaaPoista
  2. Jope, olen eri mieltä siitä, että Suomessa vaiennettaisiin kansanosia esim. vihapuheleimalla. Keskustelu on ollut jo vuosia aika kärkevääkin ja kyllä minusta Suomessa saa aika vapaasti olla mitä mieltä haluaa. Meidän keskusteluilmapiirimme ongelma on pikemminkin ns. raivaritendenssi: asioihin reagoidaan loukkaantumalla, totaalisesti kilahtamalla ja ääritapauksissa tappouhkauksilla. Tässä ruotsalaiset ovat ehkä fiksumpia (tosin tämä on vain oma mielikuvani asiasta, ei faktatietoa).

    Kirjailijoita tämä raivo kohtaa harvemmin ehkä juuri siksi, että romaanitaide on ristiriitojen laji. Jos se propagoi vahvasti jotakin poliittista näkemystä, se on yleensä aika huono. Jos ajattelen hyviä romaaneja, yksikään niistä ei rohkaise toimintaan, demonisoi jotakin kansanosaa tai saarnaa yleisesti hyväksyttyjä moraalinäkökulmia.

    Olen ottanut Jonathan Littellin Hyväntahtoiset-romaanin jo ehkä väsyttävänkin usein esimerkiksi, mutta kerran vielä: kyseessä on romaani, joka käsittelee natsismia, mutta ilman itsestäänselvää "kyllä ne olivatkin pahoja" -asennetta. En ihmettele, että Littellillä on ollut työnsä puolesta suoraa kosketuspintaa kansanmurhien todellisuuteen, sillä hän todellakin sukeltaa syvälle ja kivuliaasti siihen täysin inhimilliseen todellisuuteen, josta moiset kauhut syntyvät.

    VastaaPoista
  3. Totta, romaanikirjailija älköön agitoiko. Kirjailijan moraali on hänen omansa, hänen taideteoksena moraali.

    Samalla on kuitenkin totta että kaikissa asioissa ei voi mennä piiloon sen taakse, että "loppujen lopuksi mikään ei ole mustaa eikä valkoista, vaan harmaan sävyjä." Historiat ja yksityiselämät tuntevat kuitenkin tilanteita joissa hyvä on ollut hyvä ja paha pahaa. Silloin käänteistä agitaatiota onkin toisaalta-ja-toisaalta -puhe. Tai rintamakarkuruutta. Pääsääntöisesti elämme harmaalla vyöhykkeellä, mutta on olemassa myös pimeyttä jota ei a i n a voida psykologisilla selitysmalleilla selittää pois. Sehän juuri olisi sitä älytöntä ylikorrektiutta, todellisen keskustelun kieltävää orwell-kieltä. Mutta muuten olen kyllä samaa mieltä Marko.

    jope

    VastaaPoista
  4. Hyvä täsmennys, sillä mistään periaatteesta ei kannata tehdä hirttosilmukkaa. Niin tämänkin asian kanssa.

    Usein kuitenkin juuri poliittiset asiat ovat sellaisia, että kirjailijankin on vaikea niitä tarkkailla sivusta: hän on niiden pyörteissä mukana, jolloin näkökyky samentuu. Tällöin parempaa kirjallisuutta syntyy yleensä ilman jyrkkiä moralistisia tai poliittisia alkuasetuksia. Suomalaiset kirjailijat ovat tässä ehkä erityisen traumatisoituneita 70-luvun kulttuuri-ilmapiirin vuoksi. Kirjailijalle luulisi lähtökohtaisesti olevan painajaismaista kuulla kysymys "kenen joukoissa seisot?" (siis kirjailijana. Äänestyskopissa ja muutoin voi olla hyvinkin selvä sävelet poliittisesti. Tosin minulle ei ole nykyään sielläkään. Olen poliittisesti ensimmäistä kertaa täysin hukassa).

    Luin sattumalta juuri viikonloppuna novellin, joka sopii ehkä hyvin esimerkiksi kirjallisuudesta, joka jostakin syystä vetoaa minuun. Paul Bowlesin "A Distant Episode" on mystinen, brutaali ja jotenkin selittämätön pieni tarina. En todellakaan tiedä, minkälaisia moraalisia näkökohtia siitä voisi vetää.

    Mutta en saa sitä millään päästäni. Jostakin syystä se tuli uniinkin. Pitää kirjoittaa siitä joskus.

    VastaaPoista