keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kansan vai ihmisen myytti?

Marko Hautalan mielestä Kalevala on syntynyt ”samean veden kulttuurissa”, ja sen tulkinnat kertovat ”klaustrofobisesta kansallishenkisestä materialismista”.

Näin läpsähtävällä kuvauksella esiinnyn Helsingin kirjamessuilla Kalevala-seuran tilaisuudessa tulevana lauantaina klo 13.45. Joudun ehkä Kalevala-henkisen yleisön edessä hieman taustoittamaan näkemyksiäni, mutta kyllä minä tuon osittain allekirjoitan. Kootut selitykset avaan sitten itse tilaisuudessa.

Kyseessä on Myytit ja uudet maailmat -teemainen tapahtuma ja samalla Kirjailijoiden Kalevala -teoksen julkistamistilaisuus (toim. Antti Tuuri, Ulla Piela ja Seppo Knuuttila). Teoksessa on myös minun tekstini, nimeltään "Hauensilmä", ja siitä nuo yllä olevat sitaatitkin ovat. Olen päättänyt, että tulevassa romaanissani ei saa olla kaloja, joten kanavoin näköjään suomut ja silmät muihin teksteihin.

Antologia sai pohtimaan Kalevalan ja myyttien merkitystä kirjoittamiselleni ja elämälle yleensä. Vierastan kansallisia myyttejä. En kapinoidakseni enkä ehdottomasti, vaan samalla tavalla kuin vierastan hevosia. Hienoja eläimiä, mutta selkään en nouse.

Kansallisen ja yksityisen myytin ongelma tuli mieleeni, kun luin yhden vanhan Anu Silfverbergin kolumnin. Siinä hän kertoi ystävänsä maininneen erään omituisuuden Jungin omaelämäkerrasta Unia, ajatuksia, muistikuvia.

Elämäkerrassa Jung kertoo, että hän askarteli lapsena eräänlaisen pikku-ukon ja säilytti sitä kynäkotelossa kotitalonsa vintillä. Kun arki oli ulkoisesti erityisen ahdistavaa, polvihousu-Jung rauhoittui ajattelemalla pikku-ukkoa, joka oli turvassa siellä valottomassa hiljaisuudessa.

Jung puhuu persoonasta numero kaksi. Siitä hänen itsensä osasta, joka aina vähän etäällä ulkoisista tapahtumista. Se askarreltu pikku-ukko oli lapsen spontaani tapa tehdä tuo psyykkinen tosiasia esineeksi, samaan tapaan kuin ihmisyhteisöt ovat historian sivu sinetöineet patsaita ja toteemeita luoliin tai temppeleiden holveihin, joihin kukaan ei saa astua muuta kuin määrättyinä pyhäpäivinä.

Vaikka arjessa rytisee ja meteliä ja tunnetta ja draamaa on paljon, meissä kaikissa on osa, joka on hitaan toisteista, varjossa ja käytännössä lähes liikkumaton.

Kun kiitosta satelee, kuohuviinipulloja poksautellaan ja pitäisi olla onnensa kukkuloilla, se jokin on hiljaa ja pimeässä. Sama juttu, kun raha-asiat menevät pieleen, pomo vittuilee ja käy kateeksi kollegan menestys. Ei liikahdustakaan.

Toisaalta, kun on ollut poissa kaupungista pari päivää, se liikuttuu siitä, miten valo osuu pölyiseen ikkunaan. Tai kun.menetyksen aiheuttama suru on syvimmillään, se äkkiä alkaa liikkua ja tuoda synkkyyteen outoa merkityksen tuntua. Voin todella arvostaa ja ymmärtää myyttiä vain, kun se puhuttelee myös tätä osaa minussa.

2 kommenttia:

  1. Onpa hyvä, että päätit hiukan mainostaa! En ole vielä päättänyt mitä kaikkea menen lauantaina kuuntelemaan, mutta haluan ehdottomasti kuulla ajatuksia Kalevalan myyttien soveltamisesta nykypäivänä. Suhtaudun myös hiukan kriittisesti Kalevalaan (kenties eri syistä kuin sinä), mutta tuo Kalevala-seuran lainaus on kyllä sen verran herkullinen, että se suorastaan kutsuu kuuntelemaan paneelia. ;)

    Vielä kun saisin potentiaalisen messuseurani innostumaan tästä... O.o

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti messuseurasi innostuu! Myös Johanna Sinisalon puheenvuoro kiinnostaa, joten toivottavasti pääsen paikalle ajoissa.

    VastaaPoista