torstai 17. lokakuuta 2013

Realismin lumovoima

Suhteeni vanhoihin scifi- ja fantasiakirjoihin on fetissinomainen. Haalin erityisesti kesäisin vanhoja pokkareita divareista ja kirpputoreilta niiden kansikuvituksen takia. Suurta osaa kirjoista en edes lue, mutta esineinä ne kiehtovat.

Kuvitusten lumovoima kiteytyy erityisesti alan edesmenneen supertähden Frank Frazettan maalauksissa. Ne ovat pöyhkeän värikylläisiä eivätkä yritäkään muuta kuin vedota katsojaansa kaikilla tunnekanavilla yhtä aikaa. Taidekriitikot varmasti kutsuvat töitä hirveäksi kitsch-roskaksi, mutta rehellisesti sanottuna: kuka oikeasti voi olla pitämättä Frazettasta?

Toki ymmärrän kriitikoiden näkemyksen. Pitkä oleskelu Frazetta-julisteilla tapetoidussa huoneessa aiheuttaisi varmasti pahoinvointia. Ja jostakin syystä hänen kuvansa näyttävät poikkeuksellisen kamalilta t-paitoina. Eihän mikään taide kyseisessä mediassa loista, mutta Frazetta-paita luo välittömästi mielikuvia Yhdysvaltain etelävaltioista, lierihatuista ja rivitanssista (saattaa olla henkilökohtainen assosiaationi, joka luultavasti juontuu siitä, että Molly Hatchet käytti Frazettaa kansikuvituksissaan).

Mutta mikä Frazettan ja hänen hengenheimolaistensa kuvissa vetoaa? Miksi hamstraan heidän kuvittamiaan kirjoja? Automaattinen vastaus sisältäisi sanoja kuten fantasia, mielikuvitus ja eroottisuus, mutta eihän niissä nyt mitään erityistä ole. Niistähän ei-realistisessa kuvataiteessa on ollut kyse historian sivu.

Mutta ehkä siinä tulikin avainsana: realismi. Frazetta on realisti, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kaikki on maalattu tarkasti, varjoineen ja muine yksityiskohtineen. Vaikka itse hahmot ja maisemat ovat fantastisia ja idealisoituja, ne on kuvattu äärimmäisen naturalistisesti. Ne eivät päästä katsojaa hakemaan metaforisia tai symbolisia tulkintoja, vaan ikään kuin inttävät: älä nyt mene minnekään, tämä on totta. Sama fantasian ja realismin ristiriita lumoaa esimerkiksi Salvador Dalin töissä (ja samalla tavalla niistä voi saada melko nopeasti yliannostuksen).

Ja jos vedetään yhtymäkohta kirjallisuuteen, samaa tekniikkaahan käyttävät scifin ja fantasian lajityypit. Ne kertovat fantasiamaailmoista, mutta tekniikka on usein hyvinkin perinteistä eurooppalaissyntyistä realismia: tarina etenee korostuneen loogisesti, henkilöiden toimintaa motivoidaan tarkasti, luetellaan paljon ympäristön yksityiskohtia (myös merkityksettömiä, jotta syntyy autenttisuuden illuusio). Ja niin edelleen.

Frazettan tyylissä on minulle henkilökohtaisesti myös jotakin epämukavaa, painostavaa ja jopa pelottavaa. Olen joskus nimennyt ahdistavimmaksi tuntemakseni taideteokseksi Wyethin Christina's Worldin, mutta on olemassa yksi vielä pahempi. Ikävä kyllä en osaa nimetä sitä enkä ole löytänyt sitä koskaan verkosta, mutta tyyliltään se on jotakin Frazettan ja Wyethin välimaastosta.

Kuvassa on aviopari, joka juoksee kesäisessä maisemassa kohti taivaalle pysähtynyttä valtavaa esinettä. Kuvakulma on sama kuin Christina's Worldissa eli katsoja ei näe ihmisten kasvoja. Mies pitää naista kädestä ja ikään kuin vetää häntä mukanaan. Taivaalla oleva esine on jonkinlainen avaruusalus, mutta toisin kuin yleensä, se on kuvattu jotenkin hyvin, hyvin vanhana. Se tuo mieleen hylätyn temppelin tai merestä nostetun laivan. Kokoluokka vain on moninkertainen.

Jos joku tunnistaa kuvan, olen ikuisesti kiitollinen tiedosta!

10 kommenttia:

  1. Aikamoinen kuva tuo "Kristiinan maailma." Kävin katsomassa. Tunne tulee vahvana eikä tiedä oikein mikä tunne. Aika pahoja tarinoita alkaa alitajunta heti tuottaa...mutta kiehtovia. Tuossahan olisi Lars von Trierille ihan selvä leffan aihe. Nimikin on hyvä.

    Itseeni fantasia-kirjat eivät ole kolahtaneet ainakaan laajalla rintamalla mutta lonkalta tulee mieleen voimakkaat vaikuttumiset muutamista, esim. Holdstockin Alkumetsästä, Gaimanin "lastenkirjoista" ja Ursula de la Guinnin Maameren tarinoista. Tolkien ei ole tärähtänyt koskaan. Banaali-fantasiaa en ole anti-indie -ihmisenä lukenut ollenkaan. Conan barbaarikin jää aina kesken. Kyllästyn kuoliaaksi.

    Kovin kaikista fantasia-kirjoista koskaan minulle on ollutkin Martinsonin Aniara. En tiedä meneekö se edes fantasia- genreen mitenkään mutta järkytys on ollut minulle sen kanssa iso. Sitä paitsi siinä kirjassa vilahtaa Kalevala! Lukekaa. Ellette saa pakokauhua ja rinnakkaisoloa siihen millaisessa avaruuslaivassa me itse asiassa olemme koko ajan.

    Leffoissahan olen sitten paatunut Tarkovski-fani. Stalkerin voittanutta ei ole. Tyttö ja tärisevä lasi pöydällä ja sen jälkeen jäävä ikuinen kysymys liikuttaako tyttö lasia katseellaan vai liikuttaako sitä ohiajava juna. A vot!
    Fantasiaa tarvitaan. Kertomaan todellisuudesta.

    jope

    VastaaPoista
  2. Tuota Alkumetsää on suositeltu jo niin monelta suunnalta (myös täällä blogissa), että olen ensimmäisen osan jo hankkinut kirjajonoon. Hauskaa kuulla, että joku muukin on ns. Tolkien-vajavainen, sillä en edes vastaanottavimmassa iässä päässyt Sormusten herrasta kärryille. Mutta kiitos Aniara-vinkistä!

    Tarkovskin Stalkerista ja siihen liittyvästä ongelmasta olen tainnut joskus avautuakin. Nukahdan nimittäin aina, kun yritän sen katsoa. Mikään muu elokuva (mukaan lukien Tarkovskin muut elokuvat) ei saa samaa aikaan. Katson vaikka kuinka tylsiä Hollywood-ällötyksiä tai mitä tahansa taide-elokuvia, enkä koskaan nukahda. Mutta Stalkerista minulla on edelleen mielessä vain se, kun ryhmä lähtee "vyöhykkeelle". Ja sen alun olen nähnyt useampaan otteeseen. Sitten nukahdan.

    En todellakaan tiedä, mistä tämä johtuu, sillä luulisi vaikkapa Andrej Rublevin olevan paljon tehokkaampaa unilääkettä (näin minulle on sanottu, mutta sen katsoin läpi täysin kirkkaalla mielellä). Ehkä Stalkerin filmin välähdystaajuuteen tms. on piilotettu jokin koodi, jota en kestä nukahtamatta?

    VastaaPoista
  3. Samaa mieltä Aniarasta. Luettiin sitä parhaan ystävän kanssa välitunnit joskus keskikoulun viimesellä luokalla ehkä, osattiin ulkoa pitkiä pätkiä, kinuttiin lisää Martinsonia kirjastoon, mutta ei kuulemma löytynyt. Se nutturapää ei taatusti edes etsinyt.

    Olen näyttänyt Stalkerin lukuisille elokuvakerholaisille vähän kaikkialla. Ovat yleensä olleet tyrmistyneitä. Mutta imeytyneeet silti mukaan. Poikia, iältää 15 vuodesta ylöspäin.

    Ajattelin sitä maisemaa ja sitä "erilaista" lasta niin, että kyse on radioaktiivisesti saastunut alue, myös Vyöhyke, ja sen vuoksi vanhempien ja lasten suhde on outo. Mutta kiinnostavimpia ovat kuitenkin Tiedemies ja Kirjailija. Niiden välillä on jännite ja Stalker kyllästyy kertakaikkiaan senkertaiseen matkaansa.

    Ystävä jonka kanssa kävin leffan eka kerran katsomassa Bio-Biossa Perunatorilla, sanoi että ei radioaktiivinen, vaan vyöhyke vertautuu alitajuntaan. Minusta hyviä tulkintoja kumpikin.

    VastaaPoista
  4. Hyviä kommentteja/tulkintoja. Itse asiassa sisällytin Unikoira-romaanini alkuun Stalker-viittauksia juuri siksi, että kyseessä on kiehtova elokuva, jota en ole nähnyt loppuun. Se rajan ylittämisen tunnelma ja tummanharmaa värimaailma ovat jääneet mieleen niin mystisinä, että ehkei minun kannata elokuvaa enää katsoakaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marko, mun mielestä Tarkovskin Peili on vaikeampi kuin Stalker, niin en usko että sinäkään nukahtelet leffan vaikeutta, vaan hidasta tempoa. Ne pahuksen jenkit on totuttaneet meidät vauhtiin.

      Se matka resiinalla on rusehtava. Värit tulevat vyöhykkeellä. Siellä on myös ihmiskunnan historia. Se koira on edelleen mun Windows-dinosauruksen taustakuvana, mun kirjotuskoneen.

      Filmauspaikkoina olivat jotkut teollisuusalueet Baltiassa, en enää muista missä. Mutta lavastus näkyy joissain kohdin. Jos katsoo tarkasti. Katso pois! Tänään voisit(te) tulla kattoon meidän Leon näyttelyn avajaisia Kasarmi 13, eli Black Wall Gallery.

      Poista
  5. Syy ei luultavasti ole hitaudessa, sillä muut Tarkovskin elokuvat eivät tajuntaa sammuta. Kiitos näyttelyvinkistä!

    VastaaPoista
  6. Hei,

    voisiko hakemasi kuva olla Bruce Penningtonin tekemä kansi A. E. van Vogtin kirjaan Children of Tomorrow? http://www.flickr.com/photos/martinisaac/2541677396/sizes/l/in/photostream/

    Joku muukin on pannut merkille sen ja Christina's Worldin samankaltaisuuden: http://www.fanboy.com/2008/06/children-of-tomorrow-illustration-by-bruce-pennington.html

    VastaaPoista
  7. Tuo sen täytyy olla. Iso kiitos Anoonyymille! Vähän mielikuvitus on muokannut tuota avaruusalusta eli mielikuvissa se oli "temppelimäisempi" ja jotenkin vanhemman näköinen. Olin myös muistanut kuvakulman hieman erilaiseksi, mutta mielenkiintoista, että jollekin muulle oli tullut mieleen tuo Christina's World -rinnastus.

    VastaaPoista
  8. Virta-niminen nettilehti näkyy kirjoittavan Tarkovskin Peilistä. Siinä nojaudutaan Frommin ja Freudiin, mikä kai on jollain lailla väistämätöntä. Käsittääkseni Tarkovski itse ei liiemmin välittänyt psykoanalyysista eikä siihen liittyvästä kritiikistä. Teki leffoja joita sen mielestä oli syytä tehdä, siinä kaikki.

    VastaaPoista
  9. Kiitos vinkistä! Tarkovskin elokuvia on muuten nyt täällä vapaasti (ja laillisesti) katsottavana: http://www.openculture.com/2010/07/tarkovksy.html

    Ehkä Stalkerkin tulee nyt katsottua!

    VastaaPoista