sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Haavoittuneet hevoset

Harvalla asialla on niin yletön symboliarvo kuin presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Ja ylettömän symboliarvon selkein merkki on se, että järki lakkaa toimimasta.

Kättelyjonossa hermoillaan yksinkertaisesta toimituksesta, jossa ei tarvitse tehdä muuta kuin lähinnä pysyä tajuissaan ja sanoa ennaltamäärätyt sanat. Koko mediakoneiston huomio on sinällään merkityksettömissä yksityiskohdissa. Juhlan aiheuttama vastustus on yhtä lailla sekavaa. Irwin lauloi jo vuosikymmeniä sitten "Sven Dufvaa siellä ei näy". Vaikka erilaisia Sven Dufvia on juhliin kutsuttu jo pitkään, tuo vastustus on sementoitunut vastakulttuurin ytimeen. Paisunut symboliarvo nielaisee kirjavankin juhlayleisön monoliittiseksi "eliitiksi".

Olin itse siellä "eliitissä" samaan aikaan, kun ulkopuolella jotkut mielenosoittajat ottivat yhteen mellakkapoliisien kanssa. Kyseessä ei sinällään ole katastrofi. Jos on aivan pakko tapella, se on hyvä tehdä poliisin kanssa, sillä he saavat rähinöitsijöiden rauhoittamisesta palkkaa. Jokainen voi verkosta etsiä mellakoijien perusteluja toiminnalleen. Osa niistä on huolta oikeista ongelmista, osa puhdasta komiikkaa (muistettakoon myös, että suuri osa mielenosoittajista luultavasti piti nyrkit visusti taskussa).

Mutta jotakin surullista koko tapauksessa on. Nykymellakoihin on kai tullut jäädäkseen kokoavan idean puute. Kun perinteinen vasemmistolainen ideologia on kuihtunut, jäljelle jää anarkismin kaltaista sekoilua, jolla voi oikeuttaa sekä pankin ikkunoiden rikkomisen että yleisen perse paljaana juoksemisen. Tasapuolisuuden nimissä tunnustettakoon, että saatan olla epäreilunkin nuiva kyseistä filosofiaa kohtaan. Asenteeni juontuu jo opiskeluajoista, kun jouduin lukemaan anarkismin "isää" William Godwinia. Kyseessä on kuivakkain ja ihmisluonnon suhteen naiivein tuntemani filosofi. Ehkä Godwinin seuraajat ovat kirjoittaneet jotakin järkevääkin. En tiedä. Saa suositella.

Joka tapauksessa nykyajan vastakkainasetteluissa on pahoja keskittymishäiriön oireita. Ehkä ongelmien suuruus ja monimutkaisuus on ylittänyt jonkin ratkaisevan raja-arvon, jonka jälkeen yksinkertaisia rakentavia vaihtoehtoja ei enää ole. Ehkä silloin rationaalisin teko onkin korkata pullo ja lähteä vetämään simulaatioita vanhojen aikojen joukkoliikkeistä, joilla oli vielä päämääriä ja unelmia.

15 kommenttia:

  1. Marko, joo, tajusin että olet siellä. Samoin oli täältä Ralf Andbacka, sitten siellä oli J.K. Ihalainen, joka nyt ainakaan ei kuulu eliittiin (hih, teistä kahdesta vaasalaasesta en tiärä!).

    Tampere on entinen kotikaupunkini ja olen ollut yksinkertaisesti masentunut noista yksilöimättömistä ideoista. Ihmisiä, eikä varsinkaan eläimiä ja muita suojattomia, ei saa vahingoittaa. Nähtävästi kyse oli suunnitellusta tapahtumasta, mutta rähinöitsijöitä ei osattu poistaa. Eikä oltu varmaan pantu voimaan viinanjuontikieltoakaan.

    En ole lukenut tuo Godwininia, sen sijaan kyllä Arvid Järnefeltin hienon opuksen nimeltä Maa kuuluu kaikille! (huutomerkki kuuluu 1906 julkaistun kirjan nimeen). Järnefeltin isä oli täällä vähän aikaa kuvernöörinä. Kyllä siinä opuksessa käskettiin katsoa että eliitti ei varasta kaikkien ihmisten omaisuutta. Sitähän se kyllä tekee.

    VastaaPoista
  2. Varsinais-Suomesta kotoisin oleva, syrjäytymisestä huolestunut ja yhteisöllisyyttä peräänkuuluttava valkotaustainen presidentti, joka järjestää aikaisempia vähä-elitistisemmän itsenäisyyspäivän vastaanoton punataustaisella Tampereella, saattaa ristiriitaisuudessaan tuottaa tulkintavaikeuksien ohella vakavia sopeutumisongelmia tietyn sosiaalisen statuksen haltijoille, jolloin vakiintuneiden käyttäytymissääntöjen legitimiteettiä aletaan kollektiivisesti haastaa.

    Tämä on erityisen todennäköistä siellä, missä vallitsee ideaali tasa-arvoisista mahdollisuuksista ja yleisesti jaetut kunnianhimoiset pyrkimykset menestykseen. Kun epäsuhta pyrkimysten ja mahdollisuuksien välillä koetaan voimakkaimmin tietyissä sosiaalisissa positioissa, voivat henkilöt, joiden statusasemassa tämä epäsuhta on akuutein, kehittää käsityksiä ja tiettyä tuohtumusta omasta epäedullisesta asemastaan verrattuna toisten edulliseen asemaan.
    Interaktio niiden kesken, jotka jakavat saman ongelman, voi rohkaista vapautumaan uskollisuudesta vakiintunutta normijärjestelmää kohtaan ja kehittämään tai omaksumaan rikollisia keinoja menestyksen saavuttamiseen.

    VastaaPoista
  3. Hyvä kiteytys tilanteen ristiriitaisuudesta tuossa alussa, Anonyymi. Ja aineellista menestystä korostavan kulttuurin vaikutus on kyllä tullut esiin esimerkiksi Lontoon vähän suuremmissa mellakoissa. Yksi niiden lieveilmiöhän oli hillitön viihde- ja muun elektroniikan ryöstely, mikä kertoo, että konsumerismi ja materialismi ovat nykykumouksellisilla ehkä syvemmällä selkäytimessä kuin mikään varsinainen aate (mm. Zizek tästä on puhunut).

    Tämä on jotenkin surullistakin. Kyllä nykymenon vastapainoksi kaipaisi vahvempaa ja johdonmukaisempaa poliittista vasemmistoa. Sitä ei varmaan edistä se, että tempaistaan kännimellakka pystyyn ja rationalisoidaan touhu sitten hätäisesti jälkikäteen.

    Ripsa, Järnefeltin viesti on varmasti aivan oikea siinä, että silmä kovana pitäisi kai tarkkailla nimenomaan talouseliittiä, joka voi pahimmillaan rapauttaa demokratian täysin. Monen mielestähän näin on jo käynyt. Itse en eliittiin kyllä tunne kuuluvani (varsinkaan talouseliittiin...), mutta kaikkihan on suhteellista ja jopa tilanneriippuvaista.

    VastaaPoista
  4. Marko

    Mun mielestäni tuo anonyymi sanoi kans asian aika lailla oikein.

    Tänään olen lukenut valtiotieteilijöiden yhdistyksen jonkun (nimellään puhuvan, en vain muista nyt nimeä, mutta yhdistyksen nimi oli mukana) aika hyvän analyysin Tampereen tilanteesta. Se on mielestäni hyvä, siis että sosiologit/valtiotieteilijät miettivät ajankohtaisia ilmiöitä.

    Sitä paitsi se on yhteiskuntatieteilijöiden tehtäväkin. Itse olen ollut yksinkertaisesti hämmentynyt, koska olen osallistunut hirveän moniin miekkareihin vielä 80-luvullakin, jolloin oli paljon rauhanmielenosoituksia vielä. Mutta tietenkään Suomi ei ollut jakautunut niin pahasti kuin se on nyt.

    Säännöt olivat miekkareissa voimassa: ei väkivaltaa, ei humalassa eikä muissa huumeissa, marssiminen rivistöissä jne. Yksi mitä ei ole noissa tähänastisissa silmiin sattuneissa kommenteissa vielä mainittu on se yksinkertainen tosiasia, että nuorten sukupolvet ovat huomattavasti meitä suuria ikäluokkia pienempiä. Mistä seuraa varmaan sekalaisia kokoonpanoja.

    Nykyinen hallitus on kyllä epäonnistunut ihan vain senkin takia, että se on liian laajapohjainen ja ajat ovat kovat. Tosin en tiedä milloin ne eivät ole olleet kovia. Ainakaan useimmille kulttuurityöntekijöille.

    Joo ei, en usko että sinä olet semmoista eliittiä, jota vastaan minun(kaan) pitäisi ruveta kapinoimaan!

    VastaaPoista
  5. Nykyanarkisteista voi suositella ainakin David Graeberia, jonka näkökulma tulee vahvasti antropologian puolelta ja jonka ajattelu on sikäli tieteellisesti kiihkotonta, mutta johtopäätöksiltään radikaalia.

    Chomskyn varmaan tunnet.

    Vanhemmista anarkismin klassikoista Pjotr Kropotkin perustaa näkemyksensä aikaansa nähden edistyksellisiin käsityksiin evoluutioteoriasta ja korostaa solidaarisuutta olennaisena ihmissuvun menestyksen avaimena sosiaalidarwinistisen "vahvimmat voittaa" -tyyppisen ajatuksen sijasta.

    t. claes

    VastaaPoista
  6. Takavuosien mielenosoituksissa oli tosiaan etuna se, että tuo suoran toiminnan väki ei määritellyt toiminnan luonnetta ja mielenilmauksissa oli konkreettisia viestejä, ei yleistä maailmanahdistusta (toki tällaisia mielenosoituksia on edelleen, myös itsenäisyyspäivän oli).

    Claes: Graebergia pitää siis lukea. Chomskyn tunnen paremmin kielitieteilijänä, poliittisena kommentaattorina lähinnä lehtiartikkeleiden perusteella. En tiedä, onko Michel Onfray anarkisti (kai hän on?), mutta yksi hänen kirjansa on hyllyssä (Kapinallisen politiikka). Yritin sitä joskus lukea, mutta ongelma oli jälleen sama: vääryyksiä ja epäkohtia löydetään (ja itse asiassa Onfray kirjoittaa vetävästi), mutta ratkaisut johtaisivat käytännössä vielä pahempaan maailmaan. Ihmisyhteisöt ovat aina hierarkkisia, jos eivät muodollisesti niin sitten epämuodollisesti. Tämä piirre on käynyt monen utooppisen kokeilun turmioksi. Muodollisia hierarkioita on hyvä höllentää, uudistaa ja kyseenalaistaa, mutta eroon niistä tuskin kannattaa hankkiutua. Jälki voi olla rumaa.

    Maalaan nyt ajattelun aiheeksi vielä pirun seinälle (tämä on nyky-Suomessa ja tämän keskustelun puitteissa liioiteltu skenaario, mutta historiasta löytyy esimerkkejä).

    Jos politiikkaa siirtyy kaduille äärivasemmiston ja -oikeiston nujakoinniksi, voittaja on äärioikeisto. Poikkeuksia on, mutta yleisesti ottaen turvallisuushakuinen keskiluokka, poliisi ja armeija valitsevat ennemmin vaikka fasismin kuin esimerkiksi anarkismin (koska fasismi korostaa traditiota eli turvaa). Tätä kannattaa joskus ajatella ennen kuin sytyttää polttopullon.

    Suomea haukuttiin ennen konsensusyhteiskunnaksi, jossa kukaan ei ollut eri mieltä mistään. Vieläkin ihastellaan vaikkapa ranskalaisten hanakkuutta lähteä aggressiivisesti kaduille. Minä suhtaudun tällaiseen varauksellisesti. Suomalaisuuden hyviä puolia saattaa hyvinkin olla se, että sen viime "luokkasodan" muisto on jäänyt poikkeuksellisen hyvin kollektiiviseen muistiin.

    VastaaPoista
  7. Nähdäkseni tämä "ihmisyhteisöjen luontainen hierarkkisuus" on moniaalla toistettu totuus, joka kaipaa kyseenalaistamista.

    Tietysti sikäli kun elämme historiallisesti katsottuna poikkeuksellisen hierarkkisessa yhteiskunnassa ja olemme vieläpä järjestelmän suhteellisia hyötyjiä, tällaiset totuudet puolustavat paikkaansa. Ne eivät pakota yksilöä kyseenalaistamaan omaa asemaansa tai toimintaansa (saati sen puutetta). Nojatuolista käsin on helppo ampua alas uudet ajatukset ilman että tarvitsisi edes nojautua niitä tarkastelemaan.

    Uskon että yksilön ajattelu on suorassa suhteessa tapaan jolla tämä elää ja toimii: tällöin konservatiivinen ajatus ihmisluonnon muuttumattomuudesta on nojatuolissaistumisen looginen seuraus. Nojatuolista ei pitkälle näe, ja siinä on niin mukava istua että ikäväähän siitä olisi nousta pois.

    Tällaisen ajattelun näkökulma esiintyy usein historiallisena ja rationaalisena; se on myös lähes poikkeuksetta valkoihoisten, etuoikeuksia nauttivien miesten ylläpitämää. Suomalaisessa keskustelussa varmaan kouluesimerkki on Sarastus-lehden ympärille kerääntynyt kulttuuripessimistinen porukka. Uskon että heidän kokemuksensa eurooppalaisen sivilisaation rapistumisesta on aito, mutta samalla seurausta siitä, että heidän viiteryhmänsä on joutunut luopumaan vuosisatoja ylläpitämästään hegemonia-asemasta ja sen tuomista moninaisista eduista.

    Harhauduinko aiheesta?

    Nähdäkseni nykyisessä poliittisessa tilanteessa ei ole vaihtoehtoa, että jatkettaisiin samaa, "hyväksi ja turvalliseksi" todettua (keskiluokkaista) kultaista tietä anarkismin Skyllan ja fasismin Kharybdiksen lomasta. Tällainen sotien jälkeen kultakauttaan elänyt sosialidemokraattinen hyvinvointivaltiopolitiikka (joka on pohjimmiltaan luokkakompromissi, jolla liberaalikapitalistinen länsi vastasi valtiokapitalistisen idän tarjoamaan "vaihtoehtoon") on nykyisissä olosuhteissa mahdoton: suurin este on varmasti uhkaava resurssipula, joka estää taloutta kasvamasta. Perinteinen hyvinvointivaltiohan kuitenkin tarvitsee kasvutalouden ja palkkatyöinstituution; se myös edellyttää kehitysmaita (tai vaikka öljylähteitä), joiden resursseja hyvinvointivaltio käyttää hyväkseen. Nykyisessä maailmantilanteessa näyttää epätodennäköiseltä, että tällaisia resurssivarantoja tarjoutuisi, ja parhaimmillaankin ratkaisu olisi väliaikainen ja paikallinen. Ennen kaikkea poliittiselta kentältä puuttuu vahva työväenliike ja vasemmisto, jotka pakottaisivat lakoin ja kamppailuin omistavan luokan hyvinvointivaltion kaltaiseen kompromissiin. Ilman poliittista voimaa "maltillinen vasemmisto" on vain tyhjä muoto, joka joutuu hakemaan legitimiteettiään uusliberalismin kurjistamisideologiasta tai muusta nykypolitiikan valtavirrasta.

    Omistavan luokan ulkoparlamentaarisella painostuksella (talouden imperatiivit jne.) politiikan keskustaa työnnetään entistä syvemmälle oikealle. Kun talous ei kasva entiseen malliin, kapitalismin ja demokratian naimakaupat alkavat rakoilla ja voittoja aletaan metsästää muodollisista oikeuksista piittaamatta. Tätä taustaa vasten "demokratia" ei ole mikään staattinen rakennelma tai itsestäänselvyys, vaan vaatii saman kamppailun jatkamista millä se saatiin. Luokkasota vuonna 1918 on kenties ikävä muisto, mutta myös pääsyy sille, ettemme elä kuningaskunnassa. Tätä nykyä anarkistit ovat uutta luovan politiikan kuumaa ydintä, joka pakottaa muut poliittiset suuntaukset ja ennen kaikkea valtaansa puolustavan pääoman kehittämään kilpailevia malleja (kuten vaikkapa uuden muodon hyvinvointivaltiosta, Green New Deal tms.) hierarkiattomalle yhteiskunnalle, anarkialle, joka on tietyssä mielessä demokratian seuraava aste.

    Tahtoo kai sanoa, että se mikä on järkevää ja maltillista, on järkevää ja maltillista annetuissa olosuhteissa: jos pyrkii muuttamaan olosuhteita itseään, joutuu väistämättä toimimaan järjettömästi ja äärimmäisesti.

    Itse olen vahvasti hillittömyyksien kannalla. :)

    t. claes

    VastaaPoista
  8. Claes, tässä tuli jo niin paljon mielenkiintoista asiaa, että joudun palaamaan perusteellisemmin myöhemmin. Tässä kuitenkin muutama kommentti:

    Jos halutaan puhua "valkoihoisten, etuoikeutettujen miesten" yhteiskunnista, niiden maine on piirun verran liian huono. Ne yhteiskunnat, joita he perinteisesti johtivat, ovat nykyään kaikkein _epähierarkkisimpia_ eli pääsääntöisesti demokratioita. Kärjistäen: jos etnisyyteen, etuoikeuksiin ja sukupuoleen perustuen halutaan yhteiskuntia luokitella, "valkoihoisen etuoikeutetun miehen" yhteiskunta on _lähimpänä_ anarkismia tällä hetkellä. Pidän kuitenkin tällaista luokittelua ongelmallisena esimerkiksi siksi, että yksikään oikea demokratia ei enää (onneksi!) ole valkoisten eikä miesten yhteiskunta, vaikka jäämiä entisestä on jäljellä.

    Toinen näkemyseroni liittyy maailman muuttamiseen, ja tässä olen varmasti vahvimmin eri linjoilla niin Sarastuksen kuin Kapinatyöläisen lukijoiden kanssa. Kirjailijana ja taiteen yleisönä olen hillittömyyksien kannalla, mutta politiikka on mielestäni vahvasti realismin laji. Siinä täytyy aina ottaa huomioon se vaikeasti määriteltävä enemmistö (nykyään kai ns. keskiluokka), jota ilman mikään ei muutu. Murros syntyy silloin, kun tuon porukan perusturvallisuus järkkyy. Silloin fasismihenkisellä liikehdinnällä on ainakin Euroopassa paremmat mahdollisuudet vedota enemmistöön kuin millään muulla ääriliikkeellä (anarkismilla, uskonnollisella fundamentalismilla jne.). Suomessa tällaista pelkoa ei mielestäni tällä hetkellä ole, mutta kyllä tuo skenaario tässä jokin aika sitten kummitteli mielessä. Täytyy muistaa, että Weimarin tasavaltaa ei 30-luvulla kaatanut fasismi, vaan natsit ja kommunistit yhdessä, kun he toivat politiikan avoimeksi sodaksi kaduille ("sotaa kaduille" muuten vaativat nykyäänkin sekä anarkistit että uusnatsit).

    Jos nykymuotoiselle kapitalismille ihan realistisesti haetaan vastapainoa tai jarrua (ja pakko on hakea), ratkaisu ei ole esimerkiksi poliisien kimppuun hyökkääminen tai tavaratalon ikkunoiden rikkominen, joka vieraannuttaa täydellisesti juuri sen kriittisen osan väestöä, joka on avain kaikkeen poliittiseen muutokseen. Tässä mielessä tuo Tampereen jupakka oli täydellinen fiasko. Mediahuomio ei tarkoita, että viesti olisi mennyt mitenkään perille, tai jos meni, että se olisi hyväksytty. Mediahuomiota nyt saavat Munamies ja Anneli Auerkin.

    Vielä yksi kommentti: sanoit että vuoden 1918 "luokkasota" oli pääsyy sille, ettemme nykyään elä kuningaskunnassa. En tiedä, tämän historiallisesta totuudesta, mutta fakta on se, että Euroopassa kuningaskunnat ovat poliittisilta järjestelmiltään demokraattisempia kuin väkivalloin demokratisoitu Ranska, jossa presidentillä on kuninkaanomaisia valtaoikeuksia edelleen. Sama juttu Yhdysvalloissa. Saattaa olla karkea yleistys, mutta ehkä tämäkin kertoo siitä, että väkivalta ei yleensä ole kovin hyvä tapa ajaa minkäänlaista poliittista muutosta.

    Nämä kommentit olivat nyt vastaan vänkäämistä, mutta oikeasti tuossa kommentissasi oli paljon ajattelemisen aihetta (esim. tuo toiseksi viimeinen kappale demokratian prosessiluonteesta), joten palaan vielä! Kuvaavaa on ehkä sekin, että tämän kommentin kirjoittamisen takia myöhästyn nyt eräästä jutusta...

    VastaaPoista
  9. Vähän myöhässä mutta pakko..."valkoisten miesten johtamat yhteiskunnat..."

    Was that some kind of joke? Vuonna 2013. Pikkasen mennyt menojaan tuo diskurssi. Ei maailma sentään noin helppo ole. Tuo selitys on helpoista helpoin.

    Paradoksi sen sijaan todellisuudesta. Tampere-talolla oli juhlimassa Niinistön kutsumina mm. palomiehiä, opettajia, sosiaalityöntekijöitä ja siivoojia. Siivoojallle noin 40 h töitä viikossa. Käteen siitä työstä noin 1000-1200 euroa. Pihalla oli heilumassa väkeä joista monet ovat valtion takaamien opintolainojen, opintotukien, Kela-korvausten ja toimeentulotuen suurkuluttajia ( tulotaso aika lähellä tuota em. siivoojaa), ja lisäksi ovat aina vaatimassa tätä kansalaispalkkaa lisää yhteiskunnalta jota ovat samaan aikaan vastustamassa. Sen lisäksi väite että talossa juhlii "eliitti." Kuten nuo em. työläisnaiset?

    Minä näin kyllä tämän Tampereiden sirpaleiden yön niin päin, että työläiset olivat myös mukana Tampereella poliisiunivormuissa ( alikonstaapelin palkka n. 1700 e kk) ja varsinainen eliitti, elämäntapaeliitti, oli siellä toteuttamassa ja demoamassa omaa itseään mailoin ja pampuin. Minun silmini tämä äärivasemmistolainen elitismi oli röyhkeää ja irrationaalia, vailla muuta kaikukoppaa kuin romanttinen ja väkivaltainen käsitys jostain "vallankumouksesta."

    t. jope

    VastaaPoista
  10. Tuossa yllä tuli varmasti aika yleinen reaktio tapahtuneeseen. Kun itse katsoin viedoita, minäkään en ajatellut mitään kapitalismin sortamia nuorukaisia oikeutetussa raivossaan. Lähinnä vain hämmästelin, miten korkea poliisin voimankäytön kynnys on Suomessa. Tietysti hyvä niin.

    Eilen ilmestyi anarkistinen kansalaisaloite Suomen valtion lakkauttamiseksi. Sen voi käydä lukemassa täällä: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/659

    Ehkä kyseessä on populistinen herja (vrt. perussuomalaisten tai kokoomusnuorten strategia), joten vastataan samassa tyylilajissa.

    Ehdotan, että allekirjoittaneille annettaisiin mahdollisuus erota Suomen valtiosta ja heille tarjottaisiin asumaton maa-alue jostakin päin Suomea. He saisivat elää siellä ilman, että valtio sekaantuisi heidän tekemisiinsä millään tavalla esimerkiksi lainvalvonnan tai terveydenhuollon osalta. Erilaisia utopiakokeilujahan on toki ollut aiemminkin (viimeisin piikki kai 60- ja 70-luvulla), mutta jos nyt vielä kerran.

    Mutta vakavammin: Claesin huomio siitä, että demokratia tai yhteiskunta eivät ole mitään staattisia kivenmurikoita, vaan prosesseja, on tietysti totta. Ja totta on sekin, että utopiat usein ohjaavat niiden muutoksia, joskus myös hyvään suuntaan. Mutta miksi nykyaikaiset utopiamme ovat edelleen niin tiukasti kiinni vanhoissa 1900-luvun reflekseissä? Oikeistonuoriso itkee, kun pitää maksaa veroja. Natsit ovat naamioineet vanhan rotuoppinsa "etnopluralismiksi" (vai mikä se sana nyt onkaan). Anarkistit haaveilevat "vuosi nolla" -tyyppisestä mullistuksesta ja tappelevat poliisien kanssa.

    Onko tässä jotakin uutta ja edistyksellistä? Entä jos onkin niin, että meillä on työllä ja vaivalla rakennetuissa suhteellisen vapaissa demokratioissa jo kaikki tarvittavat palikat käsissämme. Ehkä nuo yllä mainitut tavoitteetkin on saavutettavissa ihan vain äänestyskopissa, kunhan tarpeeksi moni on samaa mieltä. Siinä ei tietenkään mitään kauhean jännittävää ja hurmoksellista ole. Pitääkö politiikassa olla?

    VastaaPoista
  11. Jope sanoikin tuolla yllä kaiken mitä minullakin olisi sanottavana itsenäisyyspäivän rähisijöistä. Ja "valkoisen miehen ylivalta" alkaa olla semmoinen vitsi, ettei se enää jaksa oikein naurattaa. Ei, en hyväsy rasismia, mutta kaikenlaiset näkemykset länsimaiden perustavanlaatuisesta syyllisyydestä ja kollektiivisesta häpeästä ovat niin naiiveja, että ne todellakin pitää jättää jo omaan arvoonsa.

    Marko summasi myös hyvin, mikä on vialla mainituissa ääriliikkeissä. Itselleni erityistä puistatusta noista kuitenkin luo anarkisti/utopiasakki, joiden "vuosi nolla"-haaveilut ovat todella vaarallista tavaraa. Historia on jo osoittanut, että puhtaalta pöydältä ponnistavat utopiakokeilut ovat suora tie helvettiin, mistä parhaimpana esimerkkinä lienee Pol Potin Kambodza.

    PS. Luen Sarastus-lehteä, enkä menisi puhumaan siitä sakista minään "valkoisen miehen etuoikeudet"-ryhmänä. Semminkin, kun sinne kirjoittava porukka on ilmeisen eklektistä, jotka jakavat lähinnä kulttuuripessimistisen asenteensa. Siellä on joka tapauksessa hyvää ja ajatuksia herättävää kamaa, vaikka en luonnollisesti ole samaa mieltä kaikesta sinne kirjoitetusta (tarvitseeko tuota edes mainita? Tai no nykyään kaiketi täytyy. Jos sanot "tämä oli mielestäni hyvä kirjoitus", useat automaattisesti olettavat sanojan allekirjoittavan tekstissä esitetyt näkemykset sataprosenttisesti.).

    Hyvää keskustelua joka tapauksessa.

    VastaaPoista
  12. Claesin innoittamana aloin jo perehtyä anarkismiin positiivisin mielin, mutta sitten ikävä kyllä katsoin A-Talk -nimisen ohjelman, jossa anonyymi anarkisti avautui hengenelämästään... Kannattaa katsoa. Toisaalta tyyppi ei missään nimessä ollut ainut sirkusnumero siinä keskustelussa. Ehkä kyseessä oli suomalaisen politiikan tulevaisuuskuva kaikessa kauneudessaan.

    Sarastus-lehti on kyllä eurooppalaisen "uuden" fasismin (älykköfasismin?) perinteitä noudatteleva julkaisu ja mukana on myös suomalaisia alan konkareita (Brunilan, Koivulaakson ja Anderssonin Äärioikeisto Suomessa -kirjassa on tästä aika tarkka kuvaus). Tämä on hyvä tiedostaa, vaikka kyllä minäkin olen sieltä hyviä juttuja lukenut, esimerkiksi Hännikäisen kääntämä Yukio Mishima -essee oli hieno. Olen oppinut lukemaan tällaisia julkaisuja: näen jo oikeastaan ensimmäisestä virkkeestä, kannattaako jatkaa vai onko kyseessä ns. here we go again -tyyppinen referaatti aatemaailman keskeisistä dogmeista (luin aikoinaan vasemmiston Murros-lehteä, jossa oli sama ilmiö).

    Kannattaa muuten lukea tuo Äärioikeisto Suomessa. Hyvin kirjoitettu ja kiihkoton esitys aiheesta. Joku voisi kirjoittaa vielä samanlaisen suomalaisesta anarkismista. Se voisi myös auttaa ymmärtämään aatesuunnan hurjimpien otaksumien logiikkaa ja motiiveja.

    VastaaPoista
  13. En hyväksy Sarastus-lehdelle kyllä minkäänlaista leimaa, fasismi-leimasta puhumattakaan. Totta kai lehden esittämät näkökulmat halutaan medikalisoida foobikkojen ja rasistipelkureiden puheeksi. Itse en hyväksy ihmisruumiiseen kohdistuvaa rasismia millään muotoa. Ihonväri, "rotu" on jo käsitelty asia. Sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta. But. En millään muotoa voi rehellisesti yhtyä myöskään käsitykseen, utooppis-egelaristiseen käsitykseen, että kaikki ihmiskunnan kulttuurit ovat samanarvoisia. Onko esimerkiksi ugandalainen tai inkojen ihmisuhraus-kultti samanarvoinen kuin ruotsalainen kansankoti-ideologia? Oliko Korpin esiin tuoma Pol Potin tai talebanien luoma kulttuuri samanarvoinen kuin hollantilainen kulttuurinen edistysusko tai Italian renessanssi? Onko Teharan samalla viivalla poliittisesti kuin Dublin? Pakko vastata että ei ole. Jos se on rasismia, olkoon se sitten kultuurirasismia jos tuota r-sanaa on pakko käyttää etäännyttämis- ja vieraannuttamistarkoituksissa. Sarastus-lehden rotusrasistiset kannaotot ovat p-kaa
    ( minun alitajuinenkin rasismini päättyy heti kun maahanmuuttaja on töissä, on ikään kuin samassa kusessa kuin minäkin) mutta kulttuurien todellista ja aitoa eriarvoisuutta käsitellessään lehti tekee vain sen, mihin mikään muu media ei ryhdy. HS on ääri-ilmiö tässä kieltäymisessään käsitellä todellisuutta, ei Sarastus. (huom! En ihaile lehteä, en edes kuulu sen viiteryhmään,mutta jos etsii aitoa toisinajattelijuutta niin lehti on fiksuimmillaan edes virkistävää lukemista)

    Itse olen klassinen humanisti, eurooppalaisen taiteen, tieteen ja sivistysperinnön kannattaja, mutta kappas vain, se riittää tekemään tämän päivän ilmapiirissä tämmöisestä humanistinössöstä fasistin ja rasistin. Niin sekaisin tämä maa merkityskadossaan nyt on. (Ehkä olen minäkin.)



    t. jope

    VastaaPoista
  14. Käsittääkseni tämä ei ole mikään mielipidekysymys (siis Sarastus-lehden luonne). En käytä tässä yhteydessä fasismi-sanaa leimakirveenä, vaan eurooppalaisen äärioikeiston traditiota kuvailevana terminä. Oman käsitykseni mukaan ainakin osa jopa lehden tekijäkunnasta hyväksyy tämän näkemyksen, mutta pitäisi tietysti tarkistaa heiltä.

    VastaaPoista
  15. Ok, Marko, hyvä pointti. Jos, siis jos, ko.lehden kirjoittajakunta määrittelee itsensä fasisteiksi on se minulta kyllä siihen suuntaan farewell and goodbye samalla logiikalla kuin lähden karkuun kommareita, puritaanivihreitä ja kiilusilmäisiä arvoliberaaleja. Missä sitten on poliittis-filosofinen koti? Ei sitten ehkä missään, ei-kenenkään -maalla. Siellä ainakin pystyy säilyttämään illuusion ( ! ) omasta riippumattomuudestaa, outsiderin elämä on muutenkin aika riskitöntä( tiedän mistä puhun, olen kokeillut 50 vuotta, hah ha). Mutta onneksi on kirjallisuus. Tarkoitan sitä, ei ollut vitsi. Siksi tälläkin sivustolla vierailen. Lohduksi jää, tulee aina hyvä kirjallisuus. Kulttuuripessimistillekin.

    Eli voimia Ukkosen äänen loppuun saattamiseen.

    jope

    VastaaPoista