sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Synkkää vai valoisaa?

Sanovat, että kirjani ovat synkkiä. Totta se varmaankin on, mutta olen joskus ollut salaa pettynyt siitä, että romaanikohtaukset, joita kirjoittaessani olen itse nauranut kyyneleet silmissä, eivät ilmeisesti ole huvittaneet ketään muuta (poikkeus on kirjabloggaaja Annika K, joka tietääkseni ainoana kommentaattorina löysi Unikoirasta huumoria. Olin helpottunut. Lähinnä huumorintajuni puolesta).

Mutta ehkä synkkyyden sävellaji on kirjoissani vallitseva. Se ei kuitenkaan synny väkivallasta tai sosiaalisesta realismista, vaan jostakin aivan muusta. Mielikuvitus patologisoi, vääristää ja outouttaa, jos sen antaa kulkea vapaasti. Ainakin minun tapauksessani.

Tästä tuli mieleen eräs ikuisuuskysymys. Miksi toiset tarvitsevat optimistista ja rohkaisevaa kirjallisuutta, toiset loputtomasti synkän sävyjä? Kyseessä on ehkä persoonallisuusero.

Elämme kaikki pelkojen ja ahdistuksenaiheiden keskellä. Erilaiset ihmiset kuitenkin reagoivat niihin eri tavalla. Toiset jättävät aktiivisesti ikävät asiat ajatuksistaan ja keskittyvät positiivisiin mielikuviin. Kyseessä on eräänlainen Peter Pan -mentaliteetti. Sille on pitkä historia, joka tulee esiin muun muassa yhteisöllisyyttä vahvistavissa rituaaleissa ja pelottaviin asioihin liittyvissä eufemismeissa.

Toinen tapa on nimenomaan keskittyä pahimpiin skenaarioihin, puhua, kirjoittaa ja lukea niistä. Kun pirun maalaa seinälle, tuntuu siltä kuin sen saisi jollakin psykologisesti tyydyttävällä tavalla hallintaan. Mukana on myös ehkä lapsenomaisen magiikan juonne: jos ajattelen pahinta mahdollista, todennäköisyys sen tapahtumiseen vähenee. Samalla logiikalla ihmiset ovat läpi historian tappaneet arvokkaita olentoja jumalille valmiiksi, kun ne kuitenkin ovat aina jotakin meiltä riistämässä.

Ei ole ihme, että nämä ääripäät eivät aina oikein ymmärrä toisiaan. Peter Pan pitää tuomiopäivän profeettaa rutiininomaisen negatiivisena ilonpilaajana. Synkistelijän hermoja raastaa pirteä hengennostatus, jossa myrskypilvet yritetään puhua poutasääksi.

Harva meistä tietenkään sopii yksioikoisesti jompaan kumpaan mielenlaatuun. Ne molemmat kuitenkin todistavat samaa asiaa. Mielikuvitus ei ole luppoaikana harrastettava sijaistoiminto, vaan synkimmilläänkin nimenomaan selviytymiskeino.

8 kommenttia:

  1. Marko

    Lukiessaan jotain lukee myös itseään tietenkin, omaa kirjastoaan, omaa elämäntarinaansa. Siihen perustuvat maisekuvaukset, luppoaika tarinan keskellä. Jokainen lukija luo niihin sen oman maiseman.

    Nyt kun meni jälleen yksi ilmastokokous ilman tuloksia, niin kyllä kai ihmisten mieliin alkaa tulla se että nyt pitäisi ruveta sopeutumaan. Tai siis miten ilmaston ääriolosuhteisiin sopeudutaan?

    Tuskin kukaan meistä pystyy elämään ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Mutta mikään ei rajoitu siihen, että ilmasto, tuolla ulkona siis, ainoastaan muuttuu. Mistä tulee ruoka, esimerkiksi?

    Onhan meillä insinöörejä, jotka ajattelevat panna paikan paikan päälle. Remonttia johtajat eivät uskalla tehdä, voi mennä maine ja kunnia ja raha. Kummallisin on tuo viimeksi mainittu. Sitä ei voi syödä ja silloin kai se huumorintaju palkitaan kun on opittava ostamaan miljoonalla eurolla yksi ruisleipä.

    Sopeutuminen on kai se optimistisin malli. Sinuakin lukevat varmasti myös optimistit!

    VastaaPoista
  2. Itselläni toimii tässä asiassa sielullinen teesi-antiteesi -mekaniikka. Kun olen positiivinen, tulee sen jälkeen usein halu rikkoa juuri luotu hyvä tila ja olo, lyödä kaikki paskaksi. Sitten taas kun olen kyyninen ja nihilistinen (silloin muuten tulee usein sosiaalisia aplodeja tietyiltä ihmisiltä?), kaivan itsestäni esiin jotain kirkasta ja ehjää, toivoa, jopa uskoa...

    Tämä Jekyll & Hyde meininki ulottuu myös kaksinaisina valintoina lukemaani kirjallisuuteen, kuulemaani musiikkiin ja mielestäni vain rikastuttaa sitä. Vain elokuvien suhteen olen aina "samanlainen": useimmiten kaikki musta, kaikki ahdistus, sirpaleisuus... on leffojen kontekstissa minulle melkein välittömästi tekotaiteellista paskaa ja muka-älyllistä tavaraa joka on tarkoitettu vasta taipaleensa alussa oleville finninaamaisille kullttuuripoikasille, joilla on oikeasti pitkä musta nahkatakki ja jotka pitävät "hongkongilaisesta" elokuvasta. Poikkeukset leffojen suhteen muodostavat vain Bergman ja Tarkovski. (Tämä tietenkin näin kärjistäen).

    Mutta kirjailijat ja musiikintekijät, ja varsinkin kirjalijat saavat mellastaa päässäni miten mustin miettein tahansa. Siitä vaan!

    jope

    VastaaPoista
  3. "Jokainen lukija luo niihin sen oman maiseman." Totta, ja mielenkiintoinen ajatus, että tämä tapahtuu nimenomaan "suvantokohdissa" kuten maisemakuvauksissa. Pitää ehkä paikkansa.

    Mitä luonnonkatastrofeihin tulee, nykyihmisen reaktio siihen on kyllä aika Peter Pan -henkinen. Kun mitään kokoavaa ideologiaa ei ole, yritetään vain olla ajattelematta, mitä vaikkapa ilmaston lämpeneminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Jäljelle jää hiljaisia toiveita siitä, että jokin jumalallinen väliintulo ratkaisisi asian. Toimin niin itsekin. Joskus fantasioin ajatuksella, että Lehman Brothersin konkurssi olisi todella kaatanut koko globaalin pankkijärjestelmän. Olisi seurannut kaaos, mutta minkälainen on se kaaos, jonka toteutumista tässä vain lykkäämme?

    Jope, hyvä että sanoit kärjistäväsi, sillä "kulttuuripoikasista" kasvaa yleensä syvällisesti ajattelevia aikuisia! Toki jokaisella (aikuisellakin!) on usein ns. imagosyistä hehkutettuja kirjoja ja elokuvia. Vaikka taiteen kokeminen on yksityinen asia, sillä on myös tuo julkinen puolensa.

    "Mustin miettein" ovat tosiaan liikkeellä usein taiteentekijät. Mielenkiintoista on kuitenkin myös se, että toisinaan _yleisö_ päättää, että tekijän tuotannossa on merkittävää vain se osa, joka on traagista ja synkkää. Miltonin Paradise Lostin tuntevat monet, mutta kuinka moni on lukenut Paradise Regainedin? Ja Danten nimeen yhdistyy automaattisesti Inferno, kun taas paratiisiosio ei kiinnosta oikein ketään.

    VastaaPoista
  4. Joo, mutta Paratiisi on niin tolkuttoman tylsä! Sain pari vuotta sitten lahjaksi joltain koko Divina Commedian, Eino Leinon suomentaman (ja minusta järisyttävän hyvä suomennos!) ja huomaan lukevani vain sitä helvettiosiota.

    Siinä muuten on mielenkiintoinen opus. Dante on pannut kirjaan ystävät ja vihamiehet maksamaan teoistaan, eli ne hyvät eivät kärsi siellä tirisevässä öljyssä, sitten kun kyse on katolisesta allegoriasta, niin siellä on myös Kiirastuli, joka on tosiouto paikka.

    Palaan Danteen aina säännöllisin väliajoin. Nyt se on hyvä kun joka toinen päivä myrskyää, on syy pysyä sisällä.

    VastaaPoista
  5. Tunnistan itsestäni molemmmat suuntaukset. Sanoisin, että primaarinen toimintamoodi minulle on tuo Peter Pan-tyyli. Olen eskapisti ja liihottelen pääosin omissa maailmoissani. Tätä olen tehnyt tosaalta koko ikäni, joten paljolti se on luonnekysymys, eikä vain sitä että kokisin ulkopuolisen maailman kestämättömän ahdistavaksi. Toisaalta olen taas aivan liian kiinnostunut tästä maailmasta, jotta voisin kokonaan jättäytyä mielikuvitusmaailmoihini. Tuon tuosta se paska on vain räjäytettävä auki ja maalattava ne pirut seinille. Perusoptimistisesta luonteestani huolimatta minussa asuu toivoton pessimisti ja nihilisti. Eikä vain pessimisti, vaan fatalisti.

    Ihan hyvin huomattu Marko, että vastakkaisuudestaan huolimatta kyseiset reagointitavat kumpuavat samasta syystä: tehdä uhasta voimaton. Toinen pakenee ajatuksissaan niin kauas, ettei uhka enää kuulu eikä kosketa. Toinen hyökkää suoraan kimppuun ja näin osaltaan saavuttaa hallinnan tunnetta. Toimin itse molemmilla tavoilla, mutta luulen että niin moni muukin.

    Olen siis tässä suhteessa samanlainen kuin Jope: Jekyll & Hyde-asenne, mitä tulee kirjallisuuden, elokuvien ja musiikin kokemiseen. Siinä määrin eri tavalla että positiivisella päällä kuuntelen, katson tai luen jotain positiivista, pahalla päällä taas juuri päinvastoin. Jotkut pitävät tätä skitsofreenisena kuten entinen kämppäkaverini, jota hämmensi se, että saatoin musiikkia kuunnellessa vaihtaa tuosta vain väkivaltaisesta metallista Disneylauluihin. Minulle tämä on vain luonnollista. Ihmettelen heitä, jotka vetävät aina samaa suoraa linjaa. Eli ihmisiä, jotka esimerkiksi kuuntelevat aina sitä hyväntuulista poprocka tai niitä, jotka emoilevat ja angstaavat 24/7. Tuollaisten kohdalla tekisi mieli alkaa kyökkipsykologisoimaan, että he tukahduttavat osia itsestään. Tai helkkaristako minä tiedän, jotkut ovat vain monomaaneja.

    Ja kuten Markokin vielä huomautat tuosta Miltonin tuotannosta, minua ovat aina ärsyttäneet väitteet, joiden mukaan väkivaltaiset, synkät tai inhorealistiset tarinat olisivat jotenkin rehellisempiä. On totta, että onnellista loppua on vaikeampi tehdä ilman sortumista valheellisuuteen tai imelyyteen. Mutta se ei tarkoita, että ne olisivat sellaisia. En muista mistä tämän luin, mutta "jos maailma koostuisi pelkästä paskasta, se romahtaisi kasaan parissa sekunnissa".

    VastaaPoista
  6. Ripsa: Leinon Dante-suomennos on tosiaan hyvä! Luin helvettiosion ensiksi nimenomaan suomeksi, mutta sen jälkeen englanniksi (sekä Jumalaista näytelmää että Miltonin Paradise Lostia myytiin viitisen vuotta sitten naurettavan halvalla suurina Dorén kuvittamina laitoksina).

    Korppi: uskon että iän myötä ihminen alkaa väkisinkin sekä taiteessa että muutenkin arvostaa eri tunnesävyjä.

    Jokin aika sitten tajusin, että uskoin yhtä aikaa kahteen täysin päinvastaiseen eksistentialistiseen totuuteen. Luin Christoph Türckea, jonka mukaan ihmiskulttuuri ja jopa koko ihmisen mielikuvitus on syntynyt esihistoriallisena aikana toistuneista traumoista eli siitä, että elämä on pohjimmiltaan sietämättömän julmaa. Toisaalta katsoin Docventuresin LSD-dokumentin ja luin Alan Wattsin esseitä, ja niissä viesti näytti olevan, että ihmismielen pohjimmainen tila on ääretön, ekstaattinen onni.

    Nuo näkökulmathan ovat periaatteessa toisensa poissulkevia. Jostakin syystä pidän kuitenkin niitä molempia totena. Ajattelin joskus kirjoittaakin aiheesta tänne, mutta katsotaan.

    VastaaPoista
  7. Minulla on molemmat suomennokset Jumalaisesta ja täytyy sanoa että Elina Vaaran on parempi. Leinon ah voih kuink oih voih....korkealentoinen runotyyli on aikaa kamalaa luettavaksi. Olen myös käsittänyt että Dante on kirjoittanut italiaansa kansankielellä ja siinä mielessä suorasanaisempi tyyli ( Vaara) on lähempänä alkukieltä kuin voihkiva Eino.Tsekatkaapa coolimpi Elina.

    Onko muuten se että Taivas on "tylsä" jonkinlainen ajatusmeemi? Kaikki sanovat niin tuosta tuon kirjan välttämättömästä jälkiosasta. Danten Helvetissä riutuvilla ei ole "hauskaa." Helvetti on Dantella todella upea kuva maanpäällisistä olosuhteista keskiajan Italiassa, totta, mutta Taivas on sen välttämätön vastapaino. Ok, voi olla että jälkiosa onkin tylsä ihan reaalisesti. Sitä paitsi Danten Helvetin piireistä löytyvät kaikki kaverini, sukulaiseni ja tietysti minäkin, siksi se on mielenkiintoisempi. Täytyy muistaa sitä lukiessa myös katolinen käsitys kiirastulesta: "osa pelastuu i k ä ä n k u i n t u l e n läpi." On siis kolmenlaista jengiä: ne jotka pääsevät taivaaseen, ne jotka pääsevät sinne tulen läpi ja ne joilla ei ole koskaan mitään toivoa. Kiirastuli antaa Danten Helvettiin rahtusen toivoa. Mutta koko kirja on kyllä yksi Kaikkien Aikojen Kuvista.

    Korpilla hyvää ajattelua... grazia.

    jope

    VastaaPoista
  8. En ollut edes tietoinen toisesta suomennoksesta, vaikka tokihan noin vanhaa on täytynyt jo jonkun päivittääkin. Leinon teksti oli muistaakseni hyvinkin luettavaa, vaikka toki lyyristä. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka Dante kirjoitti kansan kielellä (italiaksi, mikä oli ilmeisesti jopa kauhistuksen aihe?), se olisi silti nykylukijan korvaan varmaankin arkaaisen juhlavaa (vähän samoin kuin vanhoja suomalaisia kirjeitä lukiessa). Siinä mielessä Leinon teksti mielestäni toimii, mutta kiinnostavaa olisi lukea uusi käännös.

    En osaa sanoa Jumalaisen näytelmän Taivas-osasta mitään, sillä en ole lukenut sitä. Eli mikäli sen huonouden korostamisessa on kyse ajatusmeemistä, olen sen uhri! Taivaskuvaus ei kerta kaikkiaan kiinnosta minua. Sama juttu Miltonin Paradise Regainedin kanssa. Jo Paradise Lostissa kaikki muut hahmot Saatanaa lukuun ottamatta ovat niin rutiininomaisen tylsiä, etten varmaan jaksaisi lukea heidän taivasiloittelustaan kokonaista runoelmaa.

    Jumalaisesta näytelmästä tuli muuten joskus keväällä mielettömän hyvä dokumentti Yle Teemalta (muistaakseni ranskalainen). En ikävä kyllä muista sen nimeä, mutta jos yhtään on kiinnostusta, niin kannattaa penkoa se Yle Areenasta!

    VastaaPoista