Aave näyttämöllä

Tältä erää viimeinen pistäytymiseni Uumajan kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumiin sisälsi Profilteaternin näytelmän En kvinna i svart (pohjautuu Susan Hillin moderniin klassikkoon The Woman in Black). 

Aiemmin näkemääni Utbrott-zombirytistelyyn verrattuna näytelmä oli perinteisempi sekä aiheeltaan että käsittelytavaltaan, mutta muutama hyytävän kaunis kohtaus nosti sen tavanomaista teatterikokemusta korkeammalle. Mustiin puetun naisen visuaalinen olemus oli vaikuttava ja lavastuksen yksinkertaisuudella vältettiin kauhumusikaalihenki, joka näyttää olevan ainut tapa, jolla suomalaisilla näyttämöillä uskalletaan goottilaisia aiheita lähestyä.

Ja kyllä tässäkin yleisöä sen verran terrorisoitiin, että sali kaikui pariin otteeseen kiljahduksista. Profilteaternin keinoihin kuuluu salin täydellinen pimentäminen juuri silloin, kun tunnelma on tiheimmillään. Tällöin tarinaa kuljetetaan lähinnä hiljaisuuden ja äänitehosteiden vuorottelulla ja, varoitettakoon, kajoamalla "hienovaraisesti" yleisöön (esimerkiksi nappaamalla tiukasti nilkasta, kuten eräälle seurueemme jäsenistä kävi).

Kvinna i svart oli viimeinen osa Uumajan Horror & Art -tapahtumaa, johon kuului teatterin lisäksi elokuvaesityksiä ja paneelikeskusteluja (kirjoitin tapahtumasta aiemmassa postauksessa).

Mainittakoon vielä yksi hieno lukukokemus:

Yoko Ogawan Revenge-niminen novellikokoelma tuli lukaistua kuin ohimennen. Ilmeisesti Ogawan romaanit ovat hieman toista maata, mutta tämä vaikuttaa parhaimmillaan siltä kuin Haruki Murakami olisi kirjoittanut valmiiksi nipun Poen kesken jääneitä novelliaihioita.

Ogawan novellit toimivat itsenäisinä tarinoinakin, mutta kokoelman vahvuus on siinä, että kaikki kertomukset nivoutuvat yhteen jonkun henkilön tai pienen yksityiskohdan kautta (ei tietenkään mikään ennenkuulumaton ratkaisu, ja ilmeisesti japanilaisessa perinteessä tämä on jopa jonkinlainen konventio).

Aluksi piirre tuntuu kikkailulta, mutta jo kolmannessa novellissa juttu alkaa toimia. Sen jälkeen jokainen tarina saa edeltäjänsä ja niiden kertojat näytäytymään uudessa, vinksahtaneemmassa valossa. Kokoelman hillitty alku ei mitenkään vihjaa, kuinka tiheään surrealismin ja makaaberin ryteikköön ollaan lopulta menossa. Pitää siis jossakin vaiheessa lukea jokin Ogawan romaaneistakin, vaikka pahat kielet sanovat, että hän on parhaimmillaan nimenomaan novellistina.

Lienee sanomattakin selvää, että minulle sekä En kvinna is svart että Ogawan teos tulivat tässä nostetuksi esiin siksi, että juuri ne inspiroivat omaa työtäni. Sen viime silaukset tehdään lähikuukausien aikana. Syksyllä sitten tätä!