Erityisen lämpimästi muistan sitä tuntematonta hupiveikkoa, joka säesti Full Metal Jacketin ääniraitaa, kun näin elokuvan aikoinaan ensimmäistä kertaa.
Kylmännauraja on ihminen, jota ei luultavasti oikeasti naurata, mutta hän haluaa viestittää, ettei fiktio saa häntä minkäänlaisen tunnemylleryksen valtaan. Hän on sisäistänyt esimerkillisesti isin ja äidin neuvon: se on vain elokuvaa.
Älykköpiireissä tämä piirre on tietysti jalostunut. Kaikki taidehan vaatii eläytymistä, mikä tarkoittaa yleensä valintaa. Jos päättää, että jokin teos ei tee vaikutusta, se ei sitä tee. Olen ennenkin maininnut tämän ongelman kauhun lajityypin kohdalla, jossa varsinkin mieskommentoijilla on taipumus huomauttaa, että heitä ei sitten pelottanut tämä juttu lainkaan.
Grimmin veljeksillä on tähän aiheeseen sopiva satu. Se kertoo kuninkaan pojasta, joka halusi oppia pelkäämään. Kyseessä oli kaveri, johon mikään ei oikein tehnyt vaikutusta, joten hän lähti kiertämään maata jonkin pelottavan kokemuksen toivossa.
Hän vietti yön puun juurella, jossa roikkui hirtettyjä rikollisia. Yöllä hän istutti vainajat vierelleen nuotion ääreen, sillä hän epäili, että niiden tulee vilu puun oksilla riippuessa. Eräässä riivatussa majatalossa savupiipusta tuli sisään kaksi ihmisen puolikasta, jotka yhtyivät demoniksi. Mies vietti yön demonin kanssa vieritellen pääkalloja lattiaa pitkin. Eikä pelottanut yhtään.
Sadun läpi kulkee juonne, jossa päähenkilö suhtautuu kaikkeen kuin arkisiin esineisiin. Hän ei suostu näkemään eroja asioiden syvyysulottuvuuksissa, vaan pyörittelee kalloa siinä missä puukuulaa.
Tai oikeastaan kyse ei ole suostumisesta. Pojan luonteesta ei Grimmin veljesten tarinassa kovin paljon kerrota, vaan hänet luonnehditaan epiteetillä, joka nykykielellä voisi kuulua näin:
Idiootti.
Idioottiko? Luin "Sadun pojasta joka tahtoi oppia pelkäämään" Grimmin satujen uusimman suomennoksen 1. niteestä (Tammi, 2p., 2000, suom. ja toim. Raija Jänicke ja Oili Suominen) enkä voi yhtyä tulkintaasi, että poika (jonka isän kuninkuudesta sadussa ei ole mainintaa) olisi "idiootti", jos sillä kenties tarkoitat ihmistä, joka on haluton tuntemaan pelkoa, tai joka jollain harvinaisella tavalla on tunteissaan erottelukyvytön.
VastaaPoistaEikä hän kylmännaurajakaan ole - saan ennemminkin vaikutelman surullisesta, olkoonkin naiivista, pojasta, joka lapsen vakavuudessaan haluaa ansaita elantonsa, ja olettaa sen tapahtuvan tosiaan siten, että oppii pelkäämään, hänhän puhuu pelosta myös "taitona". Muttei opi. Ja kuitenkin, kohdeltuaan kaltoin kaikkia kohtaamiaan aaveita ja demoneja saa kuin saakin elantonsa eli arkullisen kultaa ja prinsessan.
Kirjoitat, että poika "suhtautuu kaikkeen kuin arkisiin esineisiin" tai että hän "ei suostu näkemään eroja asioiden syvyysulottuvuuksissa". Onhan hän tässä mielessä kenties idiootti tai lattea ihminen, kyvytön näkemään mysteeriä, mutta omalla, samalla hävyttömällä ja käytännöllisellä tavallaan hän voittaa tuonpuoleiset vastustajansa ja osaa pelata niiden kanssa paremmin kuin ihminen, joka pelkäisi. Perinteistä sankarin viekkautta? Sadussa, sen lopussa, häneen tekee vaikutuksen vain ämpärillinen pikkusärkiä, joita prinsessansa kamarineito hänen sänkyynsä kaataa. Eli hyvin tämänpuoleinen särki, ei kiljuvat demoninpuolikkaat.
Tulkinta avoin. Mainiota, että mainitsit sadun, luin sen uudelleen pitkän tauon jälkeen. Samaistun hahmoon hieman, sillä olen itsekin lähtenyt muinoin maita kiertämään oppiakseni pelkäämään, ja opinkin, mutta ihmistä vain.
Vielä omaelämäkerrallinen anekdootti, joka palautui mieleeni syksyllä ilmestyvästä Kuokkamummo -romaanistasi. Äidinisäni syntyi Liperissä vuonna 1897 ja eli sitten liki sata vuotta. Aivan viimeisinä vuosinaan hän ei enää pystynyt pitämään huolta vinttikamarinsa siisteydestä ja sai siivoukseen apua.
Oletettavasti ylpeyttään isoisäni, kolme sotaa sotinut ja tilansa raivannut ja rakentanut mies, joka oli ketjupolttanut 6-vuotiaasta, ei hyväksynyt asiaintilaa ja alkoi väittää, että hän oli orjuuttanut - millä menetelmällä, en muista - naispuoleisen aaveen siivoamaan kammarinsa. Tätä aavetta hän kutsui nimellä Luutamummo. Hän piti aavetta vankina komerossa, hieman kuten Strindbergin Aavesonaatissa pidettiin Muumiota, mutta kuinka useasti yritinkään, en aavetta onnistunut koskaan näkemään. Kamari pysyi siistinä, kuka sen sitten siivosikin.
Joskus kaipaan vuosikymmenien takaista Itä-Suomea, jossa aaveet, pohut ja verenseisauttajat kulkivat kaduilla kuten kuka tahansa.
Parhain terveisin,
Kaima-Marko
Tuossa lukemassani versiossa (vuonna 1930 julkaistu suomennos) kyseessä on kyllä "typerä poika", joka "ei ymmärtänyt eikä oppinut mitään", mutta isä ei tosiaan ollut kuningas niin kuin muistin (tarkistin!). Sadun vitsi kai lienee siinä, että poika on niin typerä, että haluaa nimenomaan oppia pelkäämään, vaikka varmasti hyödyllisempiäkin taitoja olisi opittavana. Satujen oikeasta tulkinnasta on tietysti vaikea päästä yksimielisyyteen, kun ne ovat usein alkujaan kansantarinoita, joiden tarkoitusperistä ei ole nykymaailmassa helppoa ottaa selvää. Minulle tuo hahmo toi joka tapauksessa mieleen typeryksen, joka on ylettömän rohkea nimenomaan mielikuvituksettomuuttaan. Hän näkee vain esineen ilman syvyysulottuvuutta.
VastaaPoistaKiitos tuosta luutamummotarinasta! Hillitön tarina.