torstai 1. toukokuuta 2014

Pelkääkö aave?

Tässä on nyt yhteys edelliseen True Detective -postaukseeni, mutta kyseessä on sattuma.

Minulle suositeltiin jokin aika sitten sarjan käsikirjoittajan Nic Pizzolatton romaania Galveston. Koska romaanipuolella oli tuolloin lievästi sanottuna ruuhkaa (sekä oman kirjoittamisen että luettavien osalta), päätin aloittaa varovaisemmin ja hankkia Pizzolatton novellikokoelman Between Here and the Yellow Sea. Se makasi lukulaitteella pitkään, kunnes viime yönä päätin lukea yhden novellin.

Ghost-Birds -niminen tarina kertoo miehestä, joka on juopottelun ja narkkaamisen lopetettuaan alkanut harrastaa BASE-hyppäämistä. Kyseessä on melko riskialtis ja ilmeisesti joissakin maissa laiton laskuvarjohyppäämisen alalaji, jossa ei hypätä lentokoneesta, vaan korkeilta paikoilta.

Koska tarinan mies ei halua tulla nähdyksi, hän suorittaa hyppynsä aina mustissa vaatteissa, mistä johtuen hän on tietämättään synnyttänyt alueella urbaanilegendan mustasta "aavelinnusta", jolla on punaiset silmät ja joka leijuu alas taivaalta pilvisinä öinä. Tarina sinällään on hyvin hillitty eikä se yölukemisena tehnyt hurjaa vaikutusta, mutta aamulla ensimmäinen ajatus liittyi tuohon novelliin. Kaksi kohtausta:

Päähenkilö muistelee isäänsä, joka oli kerran seissyt keskellä peltoa pelkkä huopa yllään ja katsonut kullankeltaista auringonlaskua. Mitä isä silloin näki? päähenkilö kysyy itseltään. Myöhemmin isällä todettiin alzheimerin tauti.

Toisena mieleen jäi loppukappale, jossa mies taas kerran (ehkä viimeistä kertaa? Onko laskuvarjo edes mukana?) on hyppäämäisillään tyhjyyteen. Tätä ennen hänet on vallannut pelko. Häntä pelottaa se, miten vääjämätön hänen isänsä kohtalo on ja miten kontrolloimatonta elämä muutenkin on. Kaikki se kuitenkin kaikkoaa hypyn kynnyksellä.

I am like the giant bird perched on the moon, an idea existing between rumor and imagination, the shape you hope to see when you chance to look up at night.

Syöksyessään ilmavirtojen vietäväksi hän ajattelee:

Now I am a ghost.

Minulle tuo loppu kertoo jotakin olennaista siitä, miksi täytyy hypätä tyhjyyteen. Vetää viinaa tai huumeita, tulla uskoon tai merkkihenkilöksi, lähteä Afganistaniin, pelata uhkapelejä, jättää perheensä, ajaa kahtasataa kännissä tai tehdä mitä tahansa muuta paitsi olla näennäisessä turvassa ja odottaa kuin lammas, että suojalasi murtuu.

Paljon parempaa on olla huhu, myytti tai aave.

8 kommenttia:

  1. Mulle tuli tuosta tarinasta mieleen vain yksi juttu. Kaikiltahan murtuu suojalasi/-valli jossain vaiheessa. Mutta onko tuo ennakointi, että odotettua ei pääsisi tapahtumaan enemmän miehinen tapa reagoida väistämättömään?

    Ihan nuorenakaan ei ikinä tullut mieleen mennä edes Linnanmäen kieputuslaitteisiin, joissa miespuolinen serkkuni oli kuin kotonaan ja nauroi minua, kun ajatteli että pelkään. Sanoin etteipä tarvinnut pelätä.

    Tää on nyt siis ihan mutuhuttua, voi hyvin olla että hyppääminen tyhjyyteen on yhtä hyvin joidenkin naisten mielestä tarpeellinen juttu. Olla "huhu, myytti tai aave", sehän liittyy kuolemattomuuteen?

    VastaaPoista
  2. Voi hyvinkin pitää paikkansa, että kyseessä on miehille tyypillinen reaktio, vaikka täysin tätäkään asiaa ei varmaan voi sukupuolittaa.

    VastaaPoista
  3. "Tulla uskoon tai merkkihenkilöksi" on kyllä niitä absurdimmasta päästä asioista ja saman ilmiön kaksi eri puolta. Tuskin sukupuolitettava juttu? Absurdius sopii kaikille ihmisille ja kuuluu oikeastaan mihin tahansa elämänvaiheeseen (-valheeseen?).

    VastaaPoista
  4. Varsin kritiikittömästi on päässyt vallalle käsitys, että vain tekemättömät asiat saattaisivat myöhemmin kaduttaa. Kiikkustuolissa harmittelu siintää monen mielikuvissa julmimpana mahdollisena kohtalona. Tätä pelkääviä voi lohduttaa sillä, että tuntuvasti kipeämmin kaduttavat monesti juuri ne teot, jotka tuli tehtyä.
    Olematon itsehallinta ja arvaamaton elämä; ne yhdessä tekevät monen hiilijalanjäljistä tulikivenkatkuisia tai tuovat taivaan liian liki. Kokonaan kontrolloimaton oma elämä on vaikea vaihtaa lennosta toisenlaiseksi, koska omasta vallasta ei ole kokemusta eikä tietoa. Vallan hajukin tulee päihteistä tai muista päätä sekoittavista tuoksuista.
    Riski on helpompi ottaa, kun omaa valtaansa itsensä suhteen ei tiedosta eikä vastuutaan tunnista.

    VastaaPoista
  5. Ihan hyviä ohjenuoria. Tuon novellin kautta nousseet ajatukset eivät kuitenkaan olleet moraalisia tai didaktisia, vaan lähinnä vain ymmärrystä sitä kohtaan, miksi ihminen haluaa hypätä kuilun reunalta, vaikkei mitään välitöntä, pakottavaa syytä ole.

    VastaaPoista
  6. Alkoholismin tai narkomanian seurauksenahan ihmisen mielihyväjärjestelmä saattaa olla aika haastavasti viritetty: normaali elämä voi tuntua epätyydyttävältä varjoelämältä. Tämä siihen lopun odottelun päälle, niin päähenkilön ääriharrastus alkaa tuntua vielä ymmärrettävämmältä. Ehkä hän olisi aave joka tapauksessa.

    Minun on aina ollut helppo ymmärtää äärimmäisyysharrastuksia ja -ajattelua, vaikkei itsestäni äärimmäisyyksiin menijäksi olekaan. Banaali jokapäiväisyys on aina tuntunut kauhistuttavalta zombie-elämältä, josta on ollut pakko lähteä reissuun. Harmaa tavanomainen viikko saa minut harmittelemaan elämätöntä elämää silti jo nyt, ei vasta kiikkustuolissa.

    Arton moraalinen huoli on toki perusteltu, mutta katumiset riippuvat varmaan aika paljon siitä, mitä on tullut tehtyä ja mitä jäänyt tekemättä. Ja millä mielellä. Jos ihminen elää moraalista, harmitonta elämää ja todella tahtoo sitä, hän on ylevä voittajahahmo. Jos hän elää moraalista, harmitonta elämää, vaikka tahtoisi elää toisin, hän on sen sijaan säälittävä, menettää sen mitä kaipaa.

    VastaaPoista
  7. "Harmaa tavanomainen viikko saa minut harmittelemaan elämätöntä elämää silti jo nyt, ei vasta kiikkustuolissa". Joku tuollainen levottomuus on varmaan aika monen sekä kirjailijan että addiktin luonteessa. Malliesimerkki taipumuksesta, jonka avulla saa aikaan jotakin mahtavaa tai sitten herää katuojasta (tai sitten vähän molempia). Tunnistan tuon puolen kyllä itsessäni.

    VastaaPoista
  8. Hyviä ja herättäviä huomioita, laajis! Päähenkilö voi hyvinkin olla joka tapauksessa ”aave”, todellisuudentajultaan ja elämäntaidoiltaan lapsen tasolla. Addiktioalttius ja riippuvuuksissa eläminen eivät anna tilaa itsehallinnan, oman tahdon ja em. ominaisuuksien kehittyä. Hyvin usein esimerkiksi päihteiden käyttäjät perustelevatkin elintapaansa naiivilla näkemyksellään täyden elämän elämisestä. Ikään kuin elämä jäisi vajaaksi ja nautinnottomaksi, jos tajuntaa ei ”laajenna”. Todempaa ja tavallisempaa taitaa kuitenkin olla, että juuri addiktioiden vuoksi elämää jää elämättä. Ja laajeneeko elämä todellisuudessa sekakäytön myötä; kun elämään sekoitetaan harhoja ja unenomaisia tunnelmia? Kantaako edes huomiseen päihteissä koettu hienoinkaan tunne: rakkaus, urheus, taidokkuus, arvokkuus, vapaus? Tekeekö harhainen kuvitelma onnistumisesta tyytyväiseksi tai unessa saatu lottovoitto oikeasti onnelliseksi?
    Totta kai kuvaan kuuluu muillakin kuin addikteilla se, että eniten pelätään nimenomaan tulevaa: huomisten haasteita, kiikkustuolin tyhjäkäyntiä, kuolinkamppailua. Taipumuksenamme on myös tehdä olettamuksia ja päätelmiä tulevasta menneiden kokemusten ja nykyhetken tuntemusten perusteella, vaikka ennustaminen se vasta epävarmaa onkin.
    Eihän se mikään ihannetila ole, kun oma järjestelmä syystä tai toisesta fuskaa. Eikä tahdo tulla tietoiseksi siitä, että näkemysten laajentaminen ja tässä hetkessä myötäeletyt luomuelämän kokemukset kyllä riittävät. Kun vain edes siksi hetkeksi pysähtyy, että oivallus saa kiinni.
    Minäkään en tiedosta olevani - enkä ainakaan tarkoituksella pyri olemaan - moraalinen tai opettavainen. Jos joku näkee opiksi otettavaa, vastuu tulkinnasta ja seurauksista on hänen omansa :) Myös tietysti sen arvioiminen, viihtyykö elossa näin, toisin vai ei. Samoin sen miettiminen, onko jokin todella itselle tarpeen vai haluaako vain.

    VastaaPoista