Poistan sitten myöhemmin

Luen Kuokkamummo-romaanin vedoksia. Ikävä kyllä olen edelleen täysin väärä ihminen tähän hommaan (onneksi on muitakin oikolukijoita). Tekijän vinoutuneesta lukuperspektiivistä kertoo se, että tunnen hiipivää kauhua aivan vääristä asioista.

Alan esimerkiksi tajuta, että monet romaanin kohdat olivat sellaisia, jotka ajattelin joko silotella tai poistaa kokonaan lopullisesta versiosta. Syitä moiselle sensuurille on monia, osa omaan itseen, osa viattomien suojelemiseen liittyviä.

Onneksi silmä turtuu kirjoitusprosessin aikana. Siloittelu- ja itsesensuurisuunnitelmat unohtuvat. Romaania pitääkin kirjoittaa häpeän ja maineen menettämisen uhalla, vähän niin kuin päiväkirjaa, johon kirjataan todellisten tapahtumien lisäksi kaikki fantasiat ja pelot.

Eräs ihminen sanoi kerran, että jokaisen päiväkirjaa pitävän salainen toive on, että joku joskus lukee hänen henkilökohtaiset tunnustuksensa.

En tiedä, mutta onneksi tämän romaanin kohdalla on myöhäistä sensuroida enää mitään.

Toivotan lukijoille hyvää juhannusta. Jos on tulossa tylsä viikonloppu, voit tehdä siitä todella kummallisen vaikkapa lukemalla Tom Piccirillin romaanin A Choir of Ill Children (2003). Piccirilli on kirjoittanut muun muassa Hellboyta, mutta tämä on jotakin paljon maagisempaa, kierompaa ja parempaa.

Mikä sodassa kiehtoo?

Sota on kammottavinta, mitä ihmiskunta voi itselleen aiheuttaa. Ja silti se on myös lumoava ilmiö, ainakin niin kauan, kun sitä voi tarkkailla etäältä. Tätä todistaa esimerkiksi sotahistorioitsija Anthony Beevorin suursuosio.

Kun luen kauhutarinaa, en tunne pätkääkään syyllisyyttä siitä, että nautin groteskeista ja väkivaltaisista yksityiskohdista. Sotahistorian kanssa tilanne on toinen. Se on todellista lahtausta käsittämättömän suuressa mittakaavassa.

Ei olekaan ihme, että rintamalle sijoittuvia kauhutarinoita on kovin vähän ja nekin yleensä hieman ontuvia. Kauhutarinan väkivalta on aina (ja varsinkin parhaimmillaan) niin estetisoitua, että se muuttuu psykologiseksi. Sen suunta on sisäänpäin, ihmissieluun, joka on jatkuvassa sotatilassa. Suurin osa unista on painajaisia, se on kuulemma tutkittukin.

Oikeassa sodassa kauhu taas on kouriintuntuvan todellista, ulkoista ja jopa banaalia. Yksilöillä ei ole merkitystä, sillä univormu häivyttää persoonan. Satunnaisen kranaatin tappama ihminen on kuka tahansa, pelkkä pelinappula. Sodan kauhu on sielutonta. Kranaattikauhukohtauksessa ihminen on kuin pelkoautomaatti, jumiutunut kone, jonka psykologia on kaventunut trauman pakonomaiseksi toistoksi.

Mikä sodassa sitten viehättää? En tiedä. Vertauskohtaa voisi kuitenkin hakea luontodokumenteista. Kun suuret kissapedot raatelevat norsunpoikasen, näky on ahdistava ja surullinen. Tunnetta lisää tietoisuus siitä, että näin tapahtuu koko ajan. Avuttomien poikasten raateleminen ei ole eläinyksilön tragedia, vaan business as usual.

Mutta sitten saapuu ratsuväki: Luontodokumentin selostajan rauhallinen ääni kertoo (kuin pelkäävälle pikkulapselle), että leijonanpoikasetkin tarvitsevat ravintoa ja että tämä on kaikki luonnon suurta kiertokulkua.

Samalla tavalla sotahistoriassa. Haavoittunut sotilas, joka makaa sotatantereella äitiä huutavaksi lapseksi taantuneena, on sietämätön ajatus.

Mutta sitten Anthony Beevorin ääni kertoo suuremmasta kuvasta. Joukko-osastojen liikkeistä, strategioista, suuresta suunnitelmasta kaiken yksilöllisen kauhun takana.

Miten lohduttavaa: miljoonien murhenäytelmien takana on jokin suurempi viisaus, ehkä jopa rauha. Sellainen ajatus on vastustamaton. Ja kuka tietää, ehkä jopa totta.

Sähkökirja ja uusi uljas elämä

Kaksi ensimmäistä Tammelle julkaisemaani romaania ovat jo jonkin aikaa olleet huonosti saatavilla. Tämä on aiheuttanut ahdistusta.

Ensimmäinen eli Itsevalaisevat on kaloihin liittyvän pakkomielteeni synkeän niljakas kiteytymä. Käärinliinat taas käsittelee fiktion keinoin yhtä elämäni käännekohtaa eli työskentelyäni vaikeahoitoisia ja rikostaustaisia potilaita hoitavassa mielisairaalassa. Hyvin rakkaita romaaneja kumpikin.

Pian molemmat ovat kuitenkin taas saatavilla ja vieläpä hyvin huokealla hinnalla. Kiitos tästä kuuluu e-kirjaversioille.

Tommi Melender kirjoittaa blogissaan sähkökirjasta. Olen hänen kaltaisensa käännynnäinen eli suhtauduin pitkään koko sähkökirjahössötykseen hyvin varauksellisesti. Nykyään luen vähintään puolet kirjoista lukulaitteelta. Täysin paperittomaan tilaan tuskin tulen siirtymään. Syy on osittain tietysti sentimentaalinen (pidän kirjaesineistä), mutta fakta on myös se, että painettu kirja on joissakin tapauksissa paras tai jopa ainut mahdollinen "käyttöliittymä" (pahoittelen teknometaforaa).

Vuodenajan kunniaksi voin nostaa esiin kaksi tärkeää kesäkirjaa, joiden kohdalla en voisi kuvitellakaan e-kirjaformaattia.

Toissa kesänä luin C.G. Jungin Punaisen kirjan, joka sisältää hänen kirjoituksiaan ja maalauksiaan vakavan henkisen kriisin ajalta. Teos on esineenäkin niin massiivinen, ettei sitä lueta ajankuluksi tai illalla sängyssä. On istuttava alas ja päätettävä, että nyt luen kuin rabbi tai imaami pyhää kirjaa. Ja teoksen kuvituskin vaatii tilansa.

Viime kesän mieleenjäävin kokemus oli Mark Z. Danielewskin äärimmäisen kokeellinen kauhuromaani House of Leaves. Sen labyrinttiin eksyminen vaatii paperin tyhjää tilaa, jota iPad tai muut kätevän kokoisiksi tehdyt käyttöliittymät eivät yleensä tarjoa. Tämän teoksen kohdalla jopa mustavalkopainatettu pokkariversio tuhoaa osan romaanin tehoista. Joka tapauksessa House of Leavesin sivut vaativat tunteen siitä, että pitelee käsissään ullakolta löytynyttä käsikirjoitusnippua.

Romaanin aloitus on vertaansa vailla:

Penny Dreadful ja Kuolleista palanneet

Kirjailijaresidenssiaika on muisto vain, ja iki-ihana Kuokkamummo alkaa olla vedosten oikolukua vaille valmis. Vähitellen on siis enemmän aikaa sille elämäksi kutsutulle ja esimerkiksi tv-sarjojen

katsomiselle (romaanin ilmestymispäivä on 16. syyskuuta. Kerron sen kirjoittamisen pienistä suruista ja ihmeistä täälläkin, kunhan viimeinen piste on asetettu paikoilleen).

Sarjapuolella hauska yllätys on ollut Penny Dreadful, jossa 1800-luvun brittiläisestä gotiikasta ja romantiikasta sekoitetaan niin sekopäistä keitosta, että on aivan pakko katsoa, mihin se johtaa. Ensimmäisen jakson perusteella vielä ajattelin, että luvassa on pelkkää Buffy-tyylistä hupailua, mutta panokset ovatkin vähän korkeammalla. Jo toisen jakson spiritismisessio oli jotakin aivan muuta.

Sarjan vahvuus on päänäyttelijöissä. Repliikkien yksitotinen puheenparsi olisi varmasti sietämätöntä, elleivät niitä olisi esittämässä Eva Green ja Timothy Dalton (molemmilla on James Bond -menneisyys, mikä ei ole sattumaa, sillä sarjan luoja John Logan on käsikirjoittanut Skyfallin).

Toinen sarja, jota pääsin Yle Teeman armosta vihdoin katsomaan on ranskalainen Kuolleista palanneet (Les Revenants). Eipä sitäkään kesken voi jättää. Nykyään jokaisen vähänkin kummallisemman sarjan mainospuheeseen liitetään Twin Peaks, mutta jostakin syystä tämä yhdistyy minun päässäni johonkin vielä hullumpaan eli Lars von Trierin Valtakuntaan (Riget). Kuolleista heränneet on toki lähempänä valtavirtaa, mutta jotakin samaa hengessä on.

Yhteistä noille kaikille on se, että katsojan on hankalaa tietää, mihin tarina oikein vie. Ennen vanhaan fantasiaa tai kauhuelementtejä sisältävistä kirjoista, elokuvista ja televisiosarjoista tiesi aika pian, mihin touhu johtaa. Lajityyppien rajat olivat selkeämmät eikä suuria yllätyksiä tullut, mikä sai ainakin oman kiinnostukseni lopahtamaan pitkäksi aikaa kaikkeen outouden yleisgenreen kuuluvaan.

Ajat muuttuvat, joskus hyväänkin suuntaan.

Naaman takana on reikä

Kun joku muusikko tai kirjailija kuolee, sosiaalinen media täyttyy kunnianosoituksista ja muisteloista. Elossa oleva Ronnie James Dio tai Gabriel Carcía Márquez ei aiheuta ylistyslauluja. Eilispäivän tähtiä. Mutta kuolema nostaa jalustalle ja tekee passé-tyypeistä äkkiä olennaisia.

Tämä ajatus tuli mieleen, kun tajusin, että Ramsey Campbell on jo ikämies. Tunnustettakoon siis tässä, ennen kuin Campbell siirtyy ajasta ikuisuuteen, että kyseessä on yksi tärkeimmistä vaikutteistani.

Novellistina hän päihittää parhaana päivänään minkä tahansa Alice Munron tai Richard Fordin, ja nimenomaan heidän omassa pelissään eli psykologisena realistina. Ja silti Campbellin tarinat ovat aina kauhukirjallisuutta.

Eräs kirja-alan ihminen sanoi joskus, että sanan "kauhu" mainitseminen suomalaisen romaanin takakannessa pudottaa myynnin heti vähintään puoleen. Sama luonnonlaki on pitänyt huolta siitä, ettei Campbellin nimeä näy kulttuuri-ihmisten lukuvinkkilistoilla.

Luin Campbellin viimeisimmän Holes for Faces -kokoelman hiljattain. Mukana on monta kelpo tarinaa, mutta myös välittömiä klassikoita. Sellaisia, joita kukaan muu ei yksinkertaisesti voisi kirjoittaa.

Campbellin traaginen vahvuus on, että hän vietti lapsuutensa skitsofreniaan sairastuneen äitinsä kanssa. Hän havainnoi maailmaa eri tavalla kuin me muut. Hän näkee uhkaavia vihjeitä arkisissa huomautuksissa ja eleissä. Turvallinen todellisuus voi räjähtää painajaiseksi millä hetkellä hyvänsä, vaikka kaikki hymyilevät ja televisiosta tulee uutiset ja jääkaapissa on kylmää mehua ja ilta-aurinko valaisee arkisten rakennusten seiniä.

Sitä näkökulmaa minä Campbellin kohdalla kadehdin, säälin ja kammoan.

Sanalla sanoen kunnioitan.

Kuin me nyt

Roomassa on havahduttava paikka nimeltä Cripta dei Capuccini.

Se on kapusiinimunkkien kirkon alla sijaitseva krypta, jossa kaikki kattokruunuista alttareihin on rakennettu ihmisen luista (vastaavia on myös Palermossa ja Prahan lähellä Kutná Horassa). Roomassa kävijää tervehtii kuuluisa teksti: Kerran olimme kuin sinä nyt, kerran sinä olet oleva kuin me nyt.

Pyhäkkö aiheuttaa mielenkiintoisen henkisen riitasoinnun. Lantioluista tehty alttarin kaari ja kalloilla vuoratut seinämät ovat kauniita, kammottavia ja jopa jotenkin banaaleja, samalla tavalla kuin vaikkapa pullonkorkeista rakennettu henkilöauto. Kokonaisvaikutelma on vertaansa vailla.

Ei ihme, että monet kirjailijat ovat kirjoittaneet Cripta dei Capuccinista. Itse asiassa ensimmäinen kirjallinen maininta luutaideteoksista on Markiisi de Sadelta, joka raportoi paikasta vuonna 1775:

Jokaisessa syvennyksessä ja jokaisen holvikaaren alla on hyvin säilyneitä luurankoja aseteltuina erilaisiin asentoihin, jotkut makuulleen, jotkut saarnaamaan, jotkut rukoilemaan. En ole koskaan nähnyt mitään hätkähdyttävämpää.

Mark Twain (1869) kirjoittaa yhden muumioituneen vainajan naurusta:

Huulet olivat vetäytyneet keltaisten hampaiden päältä; ajankierron läpi säilynyt paikalleen jähmettynyt outo nauru, kokonaisen vuosisadan ikäinen! Se oli mitä iloisin nauru, ja samalla kammottavin mahdollinen. Ajattelin, että tämän vanhuksen on täytynyt viime hetkillään henkäistä aivan erinomainen kasku, sillä hän ei vieläkään ollut herennyt nauramasta.

Nathaniel Hawthorne kirjoittaa paikan aiheuttamasta järkytyksestä The Marble Faunissa (1860):

Luojalle kiitos sinisestä taivaasta! On katsottava ylös pitkään, jotta voi saada takaisin uskonsa. Ei kukaan voi tuntea sielun ikuisuutta täällä, missä kauhulle pyhitettyjen kappelien alttaritkin ovat ihmisluukasoja.

Minulle kokemus oli hämmentävä, mutta myös lohduttava ja rauhoittava.

Luin käynnin jälkeen Carmine Antonio de Filippis -nimisen kapusiinimunkin kirjoituksen, joka oli yhtä aikaa syvämietteinen ja jopa hauska. En ollut yllättynyt. Jo siellä kryptan rauhallisessa, viileässä hämärässä tiesin ymmärtäväni näitä luistarakentajia poikkeuksellisen hyvin.

Äärimmäisyyden kohina

Ällistyin törmätessäni pitkän ajan jälkeen termiin splatterpunk. Kyseessä on (muistaakseni) David J. Schow'n joskus kymmeniä vuosia sitten lanseeraama nimitys kauhukirjallisuudelle, jossa veri roiskuu ja liha lätisee.

Nyt Suomessa on ilmestynyt alan antologia nimeltään Ja hän huutaa (toim. Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta). Tuo pitänee hankkia jo ihan mielenkiinnosta, sillä kirjoittajissa on paljon tuttuja nimiä, Salorannan lisäksi mm. Juri Nummelin, Jussi Katajala, Shimo Suntila ja Jussi K. Nimelä. Osa kirjoittajista ilmeisesti piiloutuu nimimerkin taakse, mutta kaikesta päätellen mukana on myös naisia, mikä oli tässä lajissa ainakin aikoinaan hyvin harvinaista (Kathe Kojan mainio The Cipher ei ollut varsinaisesti splatterpunkia).

Teini-iässä tämä alagenre kiinnosti kovastikin. Tuolloin sillä oli myös nimekäs keulakuva, brittiläinen Clive Barker, joka tosin siirtyi aika nopeasti suuruudenhullun fantasiakirjallisuuden pariin. Viimeksi sain kosketuksen lajiin, kun päädyin monen mutkan kautta lukemaan Kealan Patrick Burken ylistettyäkin romaania Kin.

Siinä groteskius on sellaisella asteella, että neutraali kuvaus ohilentävistä lintusistakin sai odottamaan, että niiden suolet kaiketi roikkuvat ulkona. Mutta komiikka kai onkin osa splatterpunkia, kuten myös tietentahtoinen järkyttäminen. Ei se muuten punkkia olisikaan (nykynuorisolle tiedoksi: punk oli joskus oikeasti shokeeraavaa).

En voi sanoa, että sellainen kirjallisuus olisi iltalukemisieni rakkaimpia tähtihetkiä, mutta kyllä minä splatterpunkin estetiikan ymmärrän. Musiikin saralla sitä voisi verrata vaikkapa black metaliin, joka on överiydessään samalla tavalla sekä järkyttävää että koomista.

Pikkuveljeni kuunteli joskus 90-luvulla black metalia, ja yritin vilpittömästi ja vähän huolestuneenakin saada kiinni sen viehätyksestä. Ei onnistunut.

Sitten luin jostakin Cradle of Filth -yhtyeen laulajan haastattelun, jossa hän sanoi, että black metal on hänelle ainut musiikinlaji in which there is real passion (suomen "intohimo" ei oikein käännä sanaa vivahteineen).

Sitä kautta sain jotenkin kiinni siitä, että se puhelimen kautta nauhoitettu sekameteli oli jonkinlaista äärimmäisen tunnemylleryksen nuottia. Ja kyllä, voi sen niinkin kuulla.