maanantai 3. kesäkuuta 2013

Likeable?












Aina kun katson tietyntyyppisen elokuvan, menen jälkikäteen etsimään netistä katsojakommentteja, joissa teokselle on annettu yksi tähti (yllä oleva kuva on omintakeisesta brittileffasta Kill List, joka sai hyvin ristiriitaista katsojapalautetta).

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä negatiiviset arviot päättyvät johonkin versioon lauseesta "not a single character was likeable". Miten tuon nyt kääntäisi? Yksikään hahmo ei ollut sellainen, josta voi pitää? Sympaattinen? Samaistuttava?

IMDB-logiikalla toimivien kirjallisuussivustojen myötä lause on alkanut levitä myös kirjallisuuden arvottamiseen. Sitä myöden näkökulma on hiipinyt omalle tontilleni ja alkanut hämmentää minua. Jotkut siis hakevat kirjoistakin sympaattisia tyyppejä, joista voi pitää.

Joskus yön tunteina olen tosissani miettinyt, olenko keskimääräistä pahempi ihminen. Lukijat samaistuvat hyviin tyyppeihin. Ehkä heidän elämästään ei löydy kokemuspohjaa muunlaisten tyyppien ymmärtämiseen. Kirjailijatkin ovat monesti omaelämäkerroissaan viattomia sijaiskärsijöitä, päähänpotkittuja sivustakatsojia. En voi sille mitään, että tällainen traagisen hyvyyden runsaus epäilyttää minua.

Olen itsekin joutunut lapsena kiusatuksi, mutta olen ollut kiusaajaporukoiden myötäilijänä paljon useammin. Myöhäisteininä olin mukana nauramassa, kun minulle tuntematon ihminen hakattiin pahaan kuntoon. Kykenen jollakin tasolla samaistumaan myös kouluampujiin, sillä muistan elätelleeni väkivaltaisia kostofantasioita sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden koin nöyryyttäneen minua koulussa. Aikuisiällä asiat tietysti saavat erilaisia hienostuneita naamioita, mutta samat yllykkeet elävät minussa edelleen. Osaan vain kontrolloida niitä paremmin.

Kykenen siis vallan hyvin hyvin samaistumaan Poen Musta kissa -novellin juoppohulluun päähenkilöön, joka yrittää epätoivoisesti selitellä yhä syvenevää sadismiaan. Tai Süskindin Parfyymi-romaanin päähenkilöön, joka on kerran kokenut täydellisen tuoksun ja on valmis tappamaan saadakseen kokea sen uudestaan. Tai Littellin Hyväntahtoiset-romaanin päähenkilöön, joka kunnianhimonsa tai ehkä vain mukavuudenhalunsa vuoksi toimii natsien tappokoneiston hyväksi, vaikka sen teot saavatkin hänet voimaan pahoin.

Likeable? Tuskin, mutta löydän itsestäni nuo tyypit. Eikä kyseessä ole mikään abstrakti, itsestä etäännytetty "kyllä ihminen onkin paha" -päivittely, vaan henkilökohtaisesti koettu valmius. Ikään kuin pahojen tekojen liikeradat odottaisivat mielessä ja lihasmuistissa oikeaa hetkeä ja suopeaa tilannetta.

On olemassa leegio kirjoitusoppaita, jotka keskittyvät siihen, miten luodaan sympaattinen romaahihahmo, johon lukija suhtautuu "kuin perheenjäseneensä". Hyvien ihmisten maailmassa perheenjäsenetkin siis ovat aina sympaattisia ja läpeensä hyviä. Miten mukavaa.

5 kommenttia:

  1. En ole lehtikritiikeissä tai muissa varsinaisissa arvosteluissa törmännyt tuohon, mutta kirjablogeissa sitäkin useammin. Etenkin omien kirjojeni kohdalla.

    VastaaPoista
  2. Minä en ole kirjablogeissa törmännyt niinkään (omien tai muiden kirjojen kohdalla), mutta näissä Goodreads-tyyppisissä, ja mitä niitä nyt on, aika useinkin. Välillä tuntuu, että niissä sanamuodotkin ovat niin samankaltaisia, että se saa miettimään, onko taustalla juuri jokin kirjoitusopastyyppinen amerikkalainen matsku, joka asettaa sympaattisen henkilöhahmon ikään kuin hyvän tarinan kriteeriksi.

    Itse uskon että aikuisen kykenemättömyys samaistua "pahaan" henkilöön onkin joko opittua tai osoitus rajoittuneesta kokemusmaailmasta. Kirjallisuudessa on juuri se hieno puoli, että se antaa mahdollisuuden kuvata ihmistä ristiriitaisena olentona. Sitä vasten olisi minusta ikävää lukea pelkästään hahmoista, joiden salatuimmatkin ajatukset ovat poliittisesti korrekteja ja luomutuotannon kannalla.

    VastaaPoista
  3. Se on tämä narsisminpelkoinen aika. Epämiellyttäville ihmisille jaetaan mielellään diagnooseja. Siis en tarkoita nyt oikeita sellaisia, joilla on kyllä oma paikkansa, ja jotka voivat muuttaa ihmisen elämää parempaan suuntaan jos hän kykenee ottamaan apua vastaan, mutta miellyttäminen on ajan ilmiö.

    Esimerkiksi julkisuus rakastaa jotakuta miellyttävää enemmän kuin sellaista, jolla on teräviä mielipiteitä.

    VastaaPoista
  4. Tuo samaistumisongelma ei välttämättä liity henkilöhahmojen moraaliseen kelvollisuuteen/kelvottomuuteen, vaan siihen, onko hahmo kuvattu hyvin taikka kiinnostavasti. Kiinnostavasti kuvattu nilkki voi olla mieluisampaa seurattavaa kuin yksitoikkoisesti kuvattu "hyvä tyyppi", jonka hyvän jätkän odysseia ei voisi vähempää kiinnostaa.

    VastaaPoista
  5. Totta, diagnoosi on yksi etäännyttämisen muoto, jolla otetaan välimatkaa oudosti käyttäytyvään tai kärsivään ihmiseen. On joskus välttämätöntäkin oikeassa elämässä (jos ammatti-ihminen diagnoosin antaa), mutta kirjallisena keinona puiseva.

    Kuten Anonyymin kommentissakin sanotaan, moraalinen kelvollisuus/kelvottomuus ei tietenkään ole tässä ydinkysymys. Minusta pintapuolisesti kuvattu paha hahmo on yhtä epätyydyttävä kuin vaikkapa Stephen Kingin romaaneissa toistuvat pikkukaupungin "hyvät vanhat sedät ja tädit", joiden lukija tietää äänestävän demokraatteja, vaikkei sitä erikseen sanottaisikaan. Molemmissa tapauksissa kyse on (piilo)moralismista: lukijan ei anneta samaistua hahmoon, vaan hänelle annetaan ulkokohtainen lukuohje, josta ristiriidat on ratkaistu valmiiksi.

    Viihteessä tällainen on tietenkin sallittua ja usein tyyliin sopivaakin, mutta kamalaa olisi, jos kokonaisia lukija- ja kirjoittajasukupolvia aivopestäisiin moiseen ulkokohtaiseen tyypittelyyn. Romaanitaiteen yksi vahvuus kuitenkin on juuri se, että se voi kuvata myös sitä kokemusmaailmaa, jota emme arjessa uskalla, kehtaa tai edes kykene muiden kanssa jakamaan. Tai edes itsellemme tunnustamaan.

    VastaaPoista